SHOWTIME ON NYT

Jääkärit Tuominen ja Veikkola. Kuva: Puolustusvoimat / Miika Perkola

Varusteet väärissä paikoissa, maiharien nauhat sotkussa ja aikamääreet hukassa. Mikä on kyseessä? No tietenkin minun, jääkäri Maneliuksen keikalle lähtö. Viimeisenä, mutten vähäisimpänä selvisin kuitenkin keikkabussiin vain minuutin aikamääreistä jäljessä!

Bussissa juttujen taso leijaili hyvän ja huonon rajamailla, sillä takana oli jännityksen aiheuttama vähäuninen yö. Päällimmäinen tunne kaikilla oli kuitenkin into; pääsisimme vihdoin esittämään oikealle yleisölle ne biisit, joiden vetäminen pelkästään omalle bändille alkoi jo vähän puuduttaa. Ei sillä, ettemmekö nauttisi toistemme soitosta, mutta aivan kuten jokatorstainen hernekeittokin alkaa vähitellen kyllästyttää, niin myös samojen biisien veivaaminen päivästä toiseen. On kiva tunne, kun vatsanpohjassa vähän möyryää – ei siis se hernekeitto, vaan uusille ihmisille esiintyminen.

Kuva: Puolustusvoimat / Miika Perkola

Keikkapaikalla alkoi täysi tohina, jotta lava saataisiin sotilaallisen ripeästi valmiiksi. Vaikka aikaa oli monta tuntia, roudaukseen sitä ei koskaan ole tarpeeksi. Kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti ehdimme kuitenkin lopuksi jopa hetken fiilistellä äänentoistoa Stingin tahtiin. Ympäröivään äänimaailmaan sisältyi Gordon Samnerin samettisen äänen lisäksi myös showbandin laulajien samettista pärisyttelyä ja kieuntaa (jota myös äänenavaukseksi kutsutaan), sekä ääniteknikon, jääkäri Helon, ohjeita ammattimaisen käskevin ottein. Lopuksi käärittiin kauluspaidan hihat ja viimeisteltiin showlook, josta kuuluu erityismaininta jääkäri Tuomisen ultimaattisen katu-uskottaville blehoille eli esiintymisaurinkolaseille.

Jääkärit Manelius, Husgafvel ja Tuominen elävät esitystään. Kuva: Puolustusvoimat / Miika Perkola

Showtime. Sydän alkoi hakata, kun kaiuttimista pärähti soimaan jääkäri Pirisen tuottama intro, jossa tykitettiin sotilaskäskyjä elektronisen biitin tahtiin. Sen saattelemana marssimme estradille, ja kauan odotettu ensimmäinen keikka sai alkaa!

Jälkikäteen olo oli hikinen ja hengästynyt, sillä rokkaaminen on rankkaa, mutta poskilihakset jaksoivat pitää suuta hymyssä keikka-adrenaliinin voimin vielä pitkään shown jälkeenkin. Vedon aikana yleisöä piti pikemminkin hillitä kuin kannustaa. Esiintyjienkään fiiliksissä ei ollut valittamista, kun viimeisen biisin aikana solistit hyppäsivät laulamaan yleisön sekaan. Keikan jälkeen roudaamaan ei hetkeen ollut menemistä, kun bändi oli vähällä hukkua yleisöstä virtaaviin, satoihin high-fiveihin.

High-fivejä sateli myös keikan aikana. Kuva: Puolustusvoimat / Miika Perkola

Kokoonnuimme tämän porukan kanssa ensimmäisen kerran vasta maaliskuun alussa, mutta tuntuu siltä, kuin olisimme esiintyneet yhdessä vuosia. On mahtavaa päästä tämän energisen, supertaitavan ja hieman sekopäisen jengin kanssa hurmaamaan ihmisiä ympäri Suomea. Tänä vuonna tehdään kaikkea sitä siistiä, uskomatonta ja huikeeta, mitä on koko viime vuosi hypetetty!

Kuten bändin vanhin, jääkäri Pirinen ennen keikkaa lausahti: “hommat on niin sanotusti mintissä”.

Showband keikan jälkeen. Kuva: Puolustusvoimat / Miika Perkola

JÄÄKÄRI MANELIUS

Linda Manelius on iloinen ja kovaääninen oman tiensä kulkija Helsingistä. Hän suorittaa palvelusta laulajana, ja vapaa-ajallaan näyttelee ja hengailee hyvien tyyppien kanssa. Kun jääkäri Manelius poistuu kasarmilta, usein kuuluu tokaisu: ”tulipa hiljaista”.

Jääkäri Manelius. Kuva: Puolustusvoimat / Miika Perkola.
Jaa tämä somessa!
Facebooktwittergoogle_pluslinkedin

Täältä ei ole kiire minnekään

Kasarmiympäristössä toimiminen herätti valintakokelaissa hämmennystä.
Kuva: Puolustusvoimat / Miika Perkola

Tunnelma aidan molemmin puolin oli sekä innostunut että jännittynyt, kun saapumiserän 1/20 valintakokelaat – mahdolliset tulevat varusmiessoittokuntalaiset – saapuivat yksikköömme pääsykokeisiin. Jotkut soittokokelaat kärsivät unettomista öistä ja stressistä, kun taas varusmiehissä oli havaittavissa lähinnä kollektiivista levottomuutta. Hakijoilta udeltiin jo ensimmäisten minuuttien aikana soittimet ja fiilikset, sekä totta kai annettiin vinkkejä ja tsempattiin.

Seuratessani kokeiden kulkua tuntui kummalliselta, että vain vuosi sitten olin hakijoiden asemassa. Yhtäkkiä jo tutuksi tulleiden yksikön upseereiden arvioiva katse (ja kuulo) sai allekirjoittaneenkin hermostumaan, vaikka hyvin tämäkin viikko lopulta meni. Monitoimihallin aulassa pyöritettiin valintakoelaisille edellisten saapumiserien TJ0-videoita, ja huomasin ajoittain unohtuvani haaveilemaan oman vastaavan tekemisestä, vaikka kotiutuminen on vielä kaukana (kirjoitushetkellä aamuja jäljellä 247). Mutta eihän soittokunnassa tietenkään lasketa aamuja, koska täältä ei ole kiire minnekään.

Tavallisten siviilivaatteiden näkeminen kasarmilla oli jo itsessään outoa ja ihmeellistä.
Kuva: Puolustusvoimat / Miika Perkola

Roudatessani tyynyjä ja peittoja yön yli majoittuvien valintakoelaisten punkkiin, tunsin oloni äidiksi, joka järjestää lapselleen pyjamabileitä. Eräänä iltana saimme yövieraita omaan tupaamme, ja huomasin olevani yhtäkkiä se lapsi, joka on saanut luvan kutsua kavereitaan yöksi. Totesimme nopeasti tupalaisteni kanssa, että ainoa huono puoli yövieraissa oli se, että he eivät olleet hakeneet vuotta aikaisemmin. Näiden kohtaamisten jäljiltä odotan jo pääseväni reserviläisenä kertaamaan seuraavan saapumiserän taisteluharjoituksiin; heillä on vielä edessään ne kaikki onnistumiset ja epäonnistumiset, koettelemukset ja niiden ylittämistä seuraavat voiton tunteet, joista minäkin sain peruskoulutuskaudella osani.

Loppujen lopuksi valintakoeviikko kiteytyy omalla kohdallani yhteen tunteeseen: kiitollisuuteen. Kiitollisuuteen siitä, että minulla on juuri tänä vuonna paikka tässä upeassa joukossa nuoria muusikoita. Ja teknikoita. Ja mediamiehiä.

Kuva: Puolustusvoimat / Miika Perkola

Jääkäri Nora

Inkeri Nora on Raumalta lähtöisin oleva baritonisaksofonisti, nykyisin Helsingissä asuva tuleva diplomi-insinööri. Hänen rakkaimpiin harrastuksiinsa kuuluu musiikin ohella muun muassa pasuunasektiolle nälviminen.

Jaa tämä somessa!
Facebooktwittergoogle_pluslinkedin

TUNTEMATON BARETTISOTILAS


Kuva: Puolustusvoimat / Miika Perkola

Kuten hyvin tiedetään, on Kapteeni Perälä kaikkitietävä ja kaukaa viisas. Hänen “paraatikäytänteiden perusteet” -tunneillaan opittiin ne kuviomarssin ja sulkeisjärjestyksen salat, joiden testaamisesta alkoi barettijahti menneen viikon keskiviikkona. Hyvä niin, sillä baretteja oli “särmätty”, eli muotoiltu päähän sopiviksi, jo useamman viikon ajan. Ennen näiden legendaaristen lakkien päähän painamista oli edessä enää viimeinen koetus: itse kaksipäiväinen barettikoe.

Saavuttaakseen jahdin tavoitteen oli jokaisen yksilösuorituksena marssittava, kääntyiltävä ja napsauteltava asentoja kouluttajien arvioivien silmien alla. Koko soittokunnan voimin tarkastettiin paraatikatselmus ja ohimarssi, yli seitsemänkymmenen sotilassoittajan liikkeiden yhdenmukaisuutta silmällä pitäen. Kokeiden jälkeen ei taukoiltu, vaan soittokunta kartutti vielä marssiohjelmistoaan kapteeni Perälän johdolla, ja illalla aimo osasto taistelijoita suuntasi vielä kauppaan suorittamaan eväiden täydennystä seuraavan päivän kuuluisaa kevätkävelyä varten.

Jääkäri Mikkola paraatikatselmuksessa. Kuva: Puolustusvoimat / Miika Perkola

Torstaiaamuna, kun jänikset vielä nukkuivat ja yksinäinen talitintti viserteli kevään riemua, heräsi soittokunta barettimarssipäivään. Aamiaisen jälkeen, kun aamuinen aurinko kultasi koko Parolannummea ja erityisesti kultaisen kotiyksikkömme pihaa, oli aika aloittaa barettikokeen viimeinen osuus: kahdenkymmenenviiden kilometrin jalkamarssi. Täysi taisteluvarustus päällä kokoonnuimme ryhmittäin paraatikentälle, jolta marssijat lähetettiin kohti Aulangon näkötornia ja sinistä barettia.

Matka taittui mukavasti kauniissa kevätilmassa, ja tempo pysyi reippaana. Jääkäri Ristikankare kuvaili ensimmäisen kolmanneksen jälkeen osuvasti: “Jalka nousee vielä aika kevyesti, eikä selkäkään niiaa.”

Marssivat ryhmät pitivät (ja jättivät pitämättä) taukoja niin, että tahti ei liiaksi hiljennyt. Sukat vaihtoon, lisää teippiä rakkoihin ja jälleen matka jatkuu. Matkan varrella saatu vesitäydennys tuli tarpeeseen, sillä aurinko säteili yllemme ensimmäisiä merkkejä alkavasta kesästä. Matkan varrella nautimme maittavan kevätpiknikin Hattulan kauniin kirkon pihalla, kun torstain perinneruoka – eli hernekeitto – kutkutteli makunystyröitämme. Huolto pelasi koko vaelluksen ajan vailla aihetta valitukselle.

Marssireitiltä löytyi sekä maantietä että metsää. Kuva: Puolustusvoimat / Miika Perkola

Kun (jääkäri Rauhalaa mukaellen) “matkaa oli jo marssittu hyvän matkaa”, saimme huomata, että kapteeni Perälä katsasti osastoja autolla ratsastaen ja aukkoja katsellen. Kun marssi viimeisten kilometrien aikana alkoi hieman koetella itse kutakin, fiiliksiä kysellessä yleisin vastaus ainakin allekirjoittaneiden ryhmässä kuului: “vähän jo painaa, mutta sää on kyllä kaunis”. Kaveria jättämättä kaikki taistelivat tiensä Aulangonvuoren huipulle asti toisiaan tsempaten, ja kovimmat taistelijat kampesivat itsensä viimeistä mäkeä ylös lähes yksijalkaisina.

Harjun huipulla odotti avara maisema järvineen ja metsineen. Kapteeni Paakkunainen myönsi baretin käyttöoikeuden, ja kultaiset lyyramerkit baretin sinisellä pohjalla saivat viimein ansaitun paikkansa auringon loisteessa. Viimeistään nyt kovimmankin sotilassoittajan kasvoilla paistoi hymy, mieli taas yhtä yhdessä koettua seikkailua rikkaampana.

Aika veli- ja sisarkultia.

Kevyesti kilpailulliset marssiryhmät pääsivät ajoittain hyvinkin lähelle toisiaan. Kuva: Puolustusvoimat / Miika Perkola

Severi Rauhala & Joni Ristikankare

Jääkäri Ristikankareena (myös: Riffikankare, Runtukankare, Rästikankare…) tunnettu, Kaarinassa kasvanut saksofonitaituri osoittaa aamusta toiseen vahvaa soittotaitoa ja ilmiömäistä kuuntelukykyä. Kun näkee tämän taistelijan virneen, tietää, että luvassa on jokin viiltävä havainto ympäröivästä maailmasta – todennäköisesti liittyen pasuunasektion toimintaan.
– Yst. Terv.: Jääkäri Rauhala.

Jääkäri Rauhala on atleettinen, nimensä mukaisesti rauhallinen ja luonteeltaan särmä baritonitorven soittaja Suomen Hyvinkäältä. Soittamisen ohella tämä taistelija nauttii mm. salitreenistä ja luonnossa samoilusta (ks. tetsaus).
Yst. Terv.: Jääkäri Ristikankare.

Intti – suomi – intti -sanakirja:
Tetsaus = taisteluvyö (”tetsari”) päällä maastossa syöksyen eteneminen. Äärimmäisen raskasta

Jaa tämä somessa!
Facebooktwittergoogle_pluslinkedin

Luokkaretki ensimmäiselle kiertueelle

Alkuviikon intensiivisten viimeistelyharjoitusten jälkeen pakkasimme soittimet bussiin ja suuntasimme auton nokan kohti Mikkeliä. Itse kutakin hieman jännitti alkava ensimmäinen kiertue, joten ”idiootticheck” tehtiin moneen kertaan. Onhan kaikki pakattu? Soitin, paraatipuku, nuotit, soitin, paraatipuku, nuotit… Jännityksestä ja konserttikirkkojen aina yhtä arvoituksellisesta akustiikasta huolimatta ensimmäiset keikat sujuivat kuin sujuivatkin ilahduttavan hyvin.

Hetki ennen keikkaa. Mikkelin Pitäjänkirkko. Kuva: Puolustusvoimat / Joona Jokilampi

Vaikka ajoittain (ja etenkin kiertueen aikana) päivästä päivään jatkuva soittaminen on yllättävän raskasta, mahtava porukkamme auttaa jaksamaan. Eihän Varusmiessoittokunta olisi mitään ilman näitä ihmisiä! Ehkä itse esiintymisiäkin enemmän bussimatkat keikkapaikoille jäivät mieleeni kiertueen huippuhetkinä. Kun koko innostunut ja hieman jännittynyt muusikkojoukko pakkautuu pariksi tunniksi samaan bussiin, on olo kuin ala-asteen luokkaretkillä. Tällä asenteella viikko kului matkoineen kaikkineen niin rivakasti, ettei väsymystä ehtinyt edes ajatella.


Konserttisoittokunnan pasuunasektio. Kuva: Puolustusvoimat / Joona Jokilampi

Viimeisen kiertuepäivän aamuna herätys yllätti keikkailijat. Pitkälle yöhön kestäneet paluumatkat alkoivat viimein painaa minunkin aamujani, joten silmien raottaminen loisteputkien keinoaurinkoon tuntui mahdottomalta tehtävältä. Tuvan kahdeksan yläpunkan pasunistilta (allekirjoittanut) oli ainakin päässyt unohtumaan kellojen siirtäminen, joten yöunet eivät viikonlopun ruhtinaallisen myöhäisestä, kello kahdeksan herätyksestä huolimatta kovin hurjasti pidenneet. Pääsimme myös maistamaan varuskuntaravintolan kuuluisaa aamubrunssia, joka upposi sotilaallisella sassilla soittajien nälkäisiin suihin.


Konserttisoittokunta Hyvinkään kirkossa. Kuva: Puolustusvoimat / Joona Jokilampi

Vaikka jokunen keikka ehti jo sujua lähes rutiinilla, oli huikeaa esittää ensimmäisen kiertueen ohjelmisto viimeistä kertaa. Kokemus parani entisestään, kun sai bongailla tuttuja kasvoja yleisön joukosta; meitä peruskoulutuskaudella kouluttaneen rouva alikersantin hymyilevät kasvot jaksoivat piristää keikan alusta loppuun saakka. Tunnelma kiertueen viimeisen kappaleen – eli luonnollisesti Sibeliuksen Finlandian – viimeisten tahtien jälkeen oli mahtava. Edellämainittu rouva alikersantti tapasi peruskoulutuskaudella sanoa, että sotilaan naama on tehty kivestä, mutta juuri nyt on sotilaankin helppo hymyillä.

Johanna Nyman. Kuva: Puolustusvoimat / Miika Perkola

Jääkäri Nyman

Johanna Nyman on 20-vuotias porilainen pasunisti, jonka huumorintaju koettelee ajoittain sektiotovereiden käsitys- ja kestokykyä. Silti hän etsii omaa polkuaan täältä, juuri ansaittujen sinisten barettien joukosta.

Jaa tämä somessa!
Facebooktwittergoogle_pluslinkedin

Sotilasjazzia, pakkaskeikkoja ja legendaarinen progeurkuri

Jääkärit Nyman ja Silventoinen virittämässä soittimia. Kuva: Puolustusvoimat / Leevi Keisala

E-kauden kolmannen viikon pyörähtäessä käyntiin oli jo korkea aika päästä käsiksi kauan odotettuun herkkuun, eli keikkailun pariin. Marssien rytmiikka oli tahkottu riittävän jämäkäksi ja sinfoninen ohjelmisto sitäkin sinfonisemmaksi, joten musiikkiyliluutnantti Valtasalmi uskalsi laskea konserttisoittokunnan esittelemään nöyrän perustyön tuloksia suurelle yleisölle ympäri Hämeenmaata.

Sattumalta samaiselle maaliskuun viikolle osui talvisodan päättymisen muistopäivä, mikä tarkoitti tietysti ulkohommia konserttisoittokunnalle. Pikkupakkasessa soittamisen perusteita käytiin kokeilemassa niin Hämeenlinnassa, kuin luonnonkauniissa Lahdessakin. Ikivanha ja väsynyt sektioläppä otsikolla ”valtion pasuunan luisti ei luista” oli lähellä osua omaan nilkkaan, kun itse kukin ajoittain unohti kappaleiden välissä jatkuvan kamppailun soittimen jäätymistä vastaan.

KONSK taistelee soitinten jäätymistä vastaan. Kuva: Puolustusvoimat / Konsta Lattu

Vaan päästiin Lahdessa sisätiloihinkin. Ristinkirkossa soitettu juhlakeikka jäi mieleen paitsi temppelin alvaraaltomaisesta akustiikasta, myös varsin progressiivisia sävyjä virsiin ujuttaneesta urkurista; kaikkia ilmoille saateltuja tritonuskorvauksia ja harhalopukkeita ei kuulemma lukenut koraalikirjassa ihan sellaisenaan. Olin vähällä puhtaasti musiikillisista syistä kirjata omaan henkilökohtaiseen viikko-ohjelmaani jokasunnuntaisen visiitin Lahteen, mutta järki on toistaiseksi voittanut musiikillisen impulsiivisuuden.

Niin odottamatonta kuin se onkin, ulkona soitettavista ”nakkikeikoista” löytyy ainakin toistaiseksi oma viehätyksensä. Vire on aina yhtä suuri arvoitus kaikille kapellimestarista kakkostuubistiin, mutta ihmeen vähän tuo tuntuu yleisöä haittaavan. Jopa P-kauden alikersanttimme ”B” (nimi muutettu) tuli perjantaisen paraatikeikan jälkeen kehumaan, ettei ole koskaan kuullut näin hyvää marssisoittoa. Tästä yllättyivät mm. kaikki, sillä kyseistä kaksoiskorpraalia ei tunneta erityisestä rakkaudesta musiikkiin.

Vaikka ilmeistä ei uskoisi, ulkokeikoissa on oma viehätyksensä.
Kuva: Puolustusvoimat / Konsta Lattu

Marssien, virsien ja sinfonisen puhallinmusiikin kirkkaimpien lasihelmien vastapainoksi saimme onneksi soittaa myös sitä paljon puhuttua rytmimusiikkia – jopa konserttisoittokunnassa. Kun Ilppo Hiekkasen Liisaan avataan kunnon sooloväli ja Black Orpheus saa vauhdittajakseen improvisoidun kadenssin, aletaan päästä

a) kauas liian monien puhallinorkesterien pahalaatuisesta taipumuksesta hieman kangistua viihdemusiikin äärellä

b) sotilasjazzin (kunnia termistä eräälle Rakuunasoittokunnan pasunistille) maailmasta vähän lähemmäs aidon jaskan maailmaa

c) itse asiaan.

Näillä opinkappaleilla jääkäritykistörykmentin perinnepäivän juhlalounaalle saatiin loihdittua varsin kova meininki – mitä nyt muutaman luutnantin pää pyöri Parolan marssin käännyttyä  Caravaniksi. Se taisi olla vähän tarkoituskin.

Kapteeni Perälä johtaa ”sitä paljon puhuttua rytmimusiikkia” perinnepäivän juhlaruokailussa.
Kuva: Puolustusvoimat / Joona Jokilampi

Konskin ohella myös viihdebändi pääsi kuluneella viikolla korkkaamaan keikkaputkensa. Ennen perjantaista keikkamatkaa Maavoimien esikuntaan, humppataivaan kirkkaimmat tähtösemme soittivat keikanomaisen kenraaliharjoituksen muulle soittokunnalle. Tiskiin lyötiin sellainen show jolla kehtaa näyttäytyä vielä esikuntaakin kirkkaammissa stagevaloissa.

Lopuksi on pakko jälleen kerran todeta, että nää on ihan huikeita tyyppejä, ja että vuodesta täällä tulee parasta settiä ikinä!

Juho Silventoinen. Kuva: Puolustusvoimat / Paavo Pakkanen

Jääkäri Silventoinen

Juho Silventoinen on 19-vuotias vähän reunasta helsinkiläistynyt lappeenrantalainen, jonka jazzpasunismi on eskaloitunut jo AMK-asteelle. Hänen unelmiaan ovat musiikin ammattilaisuus sekä se, että soittokunnalla olisi vielä jonakin päivänä oma big band.

Jaa tämä somessa!
Facebooktwittergoogle_pluslinkedin

Sotilaanaluista sotilassoittajiksi

Konserttiorkesterin lyömäsoittimet. Kuva: Puolustusvoimat / Miika Perkola

Valapäivän hektisestä ohjelmasta oli hädin tuskin toivuttu, kun katseet suunnattiin ruhtinaallisen pitkän, yhden päivän valaloman jälkeiseen e-kauteen. Vaikka pakkipussien vaje varuskuntaravintolassa aiheutti jokaiselle soittokuntalaiselle jonkinasteista tuskaa, tuntui päällimmäisenä kaiken voittava riemu siitä, että olimme selvinneet kunnialla sotilassoittajan elämän ensiaskelista. Vihdoinkin pääsisimme keskittymään niihin asioihin, joita varten oikeasti tulimme tänne.

Valaloman jälkeisenä maanantai-iltana oli joukossamme havaittavissa uudenlaista hilpeyttä; viikko-ohjelmaa koristivat tetsaamisen ja maastolounaiden sijaan soitto- ja kuviomarssiharjoitukset.  Kokoonpanot oli muodostettu jo edellisellä viikolla, joten jokaisella oli (ainakin toivottavasti) e-kauden kuviot kutakuinkin selvillä. Valaloma oli käytetty ahkeraan henkiseen valmistautumiseen, jotta alun härväys saataisiin selvitettyä mahdollisimman ripeästi, ja jotta kaikki kokoonpanot saisivat show’n käyntiin.

Konserttiorkesteri musiikkiyliluutnantti Juhani Valtasalmen johtamana. Kuva: Puolustusvoimat / Severi Roivanen

Valanjälkeinen arkirutiinien muutos tuli hieman puskista, vaikka pelkoa ja intoa vertaisjohtamisesta oli meihin lietsottu koko p-kauden ajan. Nyt tulisimme olemaan täysin vastuussa omasta toiminnastamme, ilman alikersanttien valvovia silmiä. ”Soittokunta esiintyy aina” on fraasi, joka on kuultu jokaisen skapparin suusta vähintään kymmenen kertaa päivässä. Ja tottahan se on. Muskarinakin tunnettu ryhmä itseään innolla esille tuovia taiteilijoita herättää runsaasti huomiota marssiessaan kohti varuskuntaravintola Rubenia, luonnollisesti Sillanpään marssilaulua laulaen. Toistaiseksi huutelu ei ole laulumme ylitse kuulunut, mutta onhan tässä vielä jokunen aamu aikaa.

Kun kuuntelin Finlandiaa ensimmäisissä konserttisoittokunnan harjoituksissa, herättivät satunnaiset mutta runsaat väärät äänet minussa hivenen hilpeyttä. Hiljalleen nuoteiksi määrätyt hieroglyfit stemmoissa ovat kuitenkin alkaneet muodostaa korvia hellivää ilman värinää, ja soitto alkaa oikeasti kuulostaa musiikilta. Tehtävää on paljon, mutta onneksi ensimmäiseen keikkaan on “vielä” viikko.

Paraatisoittokunta levossa. Kuva: Puoluystusvoimat / Paavo Pakkanen

Soiton ohella urheilta sotureiltamme alkavat luonnistua myös paraatikäytänteiden ja kuviomarssin perusteet. Marssiharjoitukset kapteenimme ja/tai kersanttiemme johdolla ovat olleet hauskoja, kun tasaisin väliajoin joku marssijoista suorittaa käännöksen väärällä tekniikalla, väärään aikaan ja täysin väärään suuntaan. Myös akuutti kysymys siitä, “kumpi jalka on vasen”, on nostettu esille useaan otteeseen. Taukojen aikana sotilaista syttyy varsinaisia velhoja jalkapallossa, sillä niin kuin loma ei ole lepäämistä varten, ei tauoillakaan ole aikaa rötvätä.

Olen itse ollut varsin tyytyväinen siihen, miten porukkamme on osannut suhtautua täyteen vastuuseen meistä itsestämme ja omasta yksiköstämme. Hommat ovat luistaneet varsin mallikkaasti, eikä joukoissamme ole (vielä) havaittavissa edes pientä välien rakoilua. Uhkaavasti alkaa näyttää yhä enemmän ja enemmän siltä, että tästä on tulossa erittäin nautinnollinen vuosi.

Ilkka Haapanen. Kuva: Puolustusvoimat / Miika Perkola

Jääkäri Haapanen

Ilkka Haapanen on 21-vuotias lyömäsoittaja Suomen Turusta. Hän ei kaihda penkkiurheilufanatismin aiheuttamia konflikteja, eikä varsinkaan väärän äänen tuottamista soittimella.

P.S.
Kuun lopussa aloitetaan ensimmäiset kiertueet, joihin on vapaa pääsy. Katso kotikaupunkisi konsertit osoitteesta http://konserttikalenteri.puolustusvoimat.fi/fi/puolustusvoimien-varusmiessoittokunta!

Ensimmäistä kertaa sinulla on myös mahdollisuus vaikuttaa soittokunnan megakiertueen ohjelmistoon. Äänestä lempibiisisi Suomen suurimmille stageille osoitteessa https://bit.ly/pvvmsk-jukebox!

Jaa tämä somessa!
Facebooktwittergoogle_pluslinkedin

Nöyrää perustyötä Hälvälän taistelutantereella

Kuva: Puolustusvoimat / Toni Pakarinen

Torstaina 14. helmikuuta innosta pinkeät pakarat paukahtelevat Parolannummella, kun sotilasmusiikkiuransa ensimmäisen kierroksen maalisuoralla loikkivat alokkaat ovat pakkaamista vaille valmiina myyttisten tarinoiden legendaariselle taistelijantutkintoleirille. Kädessään kaksi kireää mäystintä, sekä ajatuksissaan sakea kuva tulevista suklaan ja pakkiruoan makuisista päivistä, alokas Nönnönnöö päivittelee ajopäiväkirjaansa.

Hälvälän suosituimpien sotafestareiden ensimmäinen päivä kului luonnollisesti räjäytellessä telttoja kasaan ja tutustuessa paikallisiin aktiviteettimahdollisuuksiin. Taisteluradan kypsentämätön versio näytti päivänvalossa kovin turvalliselta ja selkokieliseltä. Jokainen alkoi mielessään jo hautoa henkilökohtaista taistelusuunnitelmaa, joka aivan varmasti toteutuisi juuri niin kuin se oli mieleen kirjoitettu.

Mikään ei saanut eikä voinutkaan mennä enään pieleen. Kaikkihan oli jo suorittamista vaille perjantai-iltapäivällä valmista.

Kuva: Puolustusvoimat / Paavo Pakkanen

Suorittamisesta puheenollen, rentomieliseen leirielämään saatiin ahdettua jos jonkinlaista suorittamista. Suorituksista kauhistuttavin oli ehdottomasti hiihtosuunnistus. Lajit ovat jo erikseenkin tunnetusti koululiikunnan inhokkilistalla, joten niiden tunkeminen samaan syssyyn houkutteena vieläpä kuntoisuusloma on jo aivan hävytöntä. No ei vaan, mikäs siinä lykkiessä – ja sykkiessä. Saivatpahan soittokuntien mediamuumit ikuistettua komeita pannutuksia. Valkoiset sukset ja kireät mäystimet korostivat toisaalta suomalaista perikuvaa ja perinnettä, mikä herätti sellaista isänmaan ylpeyttä. Sää teki hiihtomarssista ja suksisuunnistuksesta paikoin nautinnollista. Ihan semmonen fiilis, että kevättä kohti.

Kuten kapteeni sanoi, suomalainen sotilas saunoo aina kun hän ehtii. Lämmin sauna olikin leirillä toistuva motiivi ja tärkeä osa toimintakyvyn ylläpitämistä. Saunaakin mukavampi hyve olivat varta vasten saapuneet reserviläiset, jotka jakoivat kokemuksiaan ja toimivat arvioitsijoina taistelijantutkinnossa. Hyviä vinkkejä ja tarinoita sateli jatkuvasti. Läppää ei oikeastaan pahemmin sadellut, sillä se oli suhteellisen kuivaa (ja hulvatonta). Tällainen kuivanlainen insidehuumori tuntui jotenkin, noh, kotoisalta.

Taistelijantutkinto kulminoi peruskaudella opetetut asiat muutamaan toimintaelokuvaa muistuttavaan tuntiin, missä toiminnalta vaadittiin ripeyttä ja tarkkuutta. Jännitys alkoi tiivistyä viimeistään sotamaalauksilla kasvoja sotkiessa. Tunnussana: Käyrätorvi. Taistelutunnus: Rauta. Päivän luku: 10. Ajoneuvosta nouse, kärki etenee, tul-TA! Syvä hengästyminen painavasta lumesta, siitä se taistelu vasta alkaa. Ripeä napalmin sammutus ennen poteropuolustusrastia, ja vauhti kiristyy. Asemiin, vihollista näkyvissä, tul-TA! Hylsyjä sataa ympäriinsä, mutta sitä ei nää, sillä on pimeää. Ryhmä kokoon, ja seuraavalle rastille. Panssaritorjuntarastin kautta kohti ensiapurastia. Vihollinen on perääntynyt, mutta haavoittuneet täytyy pelastaa, evakuoida ja toimia, ennen kuin suojeluvaroitus puhkeaa. Loppu alkaa häämö- SUOJELUHÄLYTYS! Käsky, paniikki, sähläys, vauhti ja adrenaliini. Ihmeiden aika ei ole ohi ja lihasmuisti auttaa töhömpääkin yksilöä. Kaasunaamari jämähtää sekunneissa naamalle ja rata saadaan suoritettua kunnialla loppuun. Maasturikyyti lähtöpisteelle ja siinä se oli. Nyt se on ohi.

Kuva: Puolustusvoimat / Toni Pakarinen

Sunnuntaina teltat räjähtivät takaisin säkkeihin ja haloilla päällystetty lumidivaanisohva kohtasi samalla väistämättömän loppunsa. Reserviläiset lähtivät haikailevasti takaisin siviilielämään. Täytyy sanoa iso kiitos heille, sillä mitä päin me oltais siellä metässä muka muuten paukuteltu? Kiitos myös ihan oikeesti. Olitte huippuja. Kunnia suuntautuu Varusmiessoittokunnalle kokonaisuudessaan ja varsinkin henkilökunnalle, jolla on sydäntä järjestää tällaisia karkeloita. Huh, mikä paketti!

Joillekkin tällainen sotalarppailu menee nöyrästä perustyöstä, mutta meille alokkaille se oli päätä huimaava kokemus. Leirin loppuminen merkkasi päätöksen peruskauden suoritteille ja antoi luvan kääntää katseen kohti sotilasmusiikin täyttämää kevättä.

Soittokunta aSENTO! Katse eteenpäin! Sotilasvala ohjaa kohti E-kautta, tahdissa MARS!

Kuva: Puolustusvoimat / Paavo Pakkanen

Alokas Pulkkinen

Petja Pulkkinen on 19-vuotias lappeenrantalainen, jonka intohimon kohteita ovat teatteri ja taistelumuonapakkauksen pasta carbonara.

Jaa tämä somessa!
Facebooktwittergoogle_pluslinkedin

Suomi kuuluu oululaisille – Hätilä muskarille!

Kuva: Puolustusvoimat / Paavo Pakkanen

Perjantaina 25. tammikuuta me muskarilaiset suuntasimme Hätilän metsiin. Luvassa oli kahdeksan päivän kiirastuli täynnä taistelua, mautonta ruokaa, kylmyyttä, huonoa hygieniaa sekä kaiken voittavaa ryhmähenkeä. Mosaleiri, täältä tullaan!

Alku oli vaikea. Kylmyys lamaannutti taistelutahtoa. Pakkiruokailu tuntui vaivalloiselta, huussissa käymisestä puhumattakaan. Telttajengi oli eri kuin mihin omassa tuvassa oli tottunut. Öitäkään ei saanut käyttää nukkumiseen, sillä kipinässä oli huolehdittava siitä ettei teltta a) kylmene niin, ettei siellä saa nukuttua, b) kuumene niin, ettei siellä saa nukuttua tai c) pala, niin ettei siellä saa edes elettyä. Mitähän tästä tulee? Vielä seitsemän päivää jäljellä. Epäilyksiä oli odotuksia enemmän.

Kuva: Puolustusvoimat / Konsta Lattu

Sitten alkoivat koulutukset. Lauantain ampumaratapäivä olisi voinut mennä paremminkin; allekirjoittaneiden ampumataitotestin tulokset olivat lähinnä vitsi. Onneksi yksikön mainetta ylläpitämässä oli jopa parisenkymmentä ensiyrityksillä kultaisen ampumataitomerkin suorittanutta alokasta, joten kaikki toivo leirin onnistumisesta ei päässyt vielä karisemaan. Sunnuntaina edellisen päivän ATT pääsi kuitenkin unohtumaan, kun kertasingon käsittely ja ennen kaikkea puolustusammunnat veivät täyden huomion. Aseen jynssääminen puhtaaksi otsalampun valossa illalla oli pieni hinta kaikesta siitä ilosta, mitä paukkupanosten posauttelu poterossa tuotti.

Puolustusammuntojakin mukavammaksi osoittautuivat kuitenkin maanantain hyökkäysammuntaharjoitukset. Onko mitään parempaa kuin ryömiä täydessä taisteluvarustuksessa mustelmia ja rynnäkkökiväärin jäätymistä uhmaten lumihangessa kohti vihollista esittäviä peltilätysköitä? (Vastaus on muuten ei.) Samana päivänä pääsimme myös näkemään paikan, jossa myöhemmin heittäisimme kovan käsikranaatin. Vaikka koko varusmiessoittokunta on tietenkin täynnä pelkkiä huippuheittäjiä, täytyi meidän harjoitella heittopoterosta poistumista etukäteen. Tiettävästi kukaan ei ole koskaan tiputtanut käsikranaattia heittoasemaan, mutta ylikersantti Kuivalaista lainataksemme “uhka on todennä… siis todellinen”.

Tiistaina mentiin läpi sunnuntain ohjelman paranneltu eli kovin panoksin ladattu versio. Hylsyt lentelivät naapuripoteroon asti kun yli 70 innostunutta monnia kaatoi peltitaulun toisensa perään peltoa nuolemaan. Jopa kertasingot, nuo kaikkien intohimoisesti inhoamat kapineet, keräsivät uudenlaista mielenkiintoa, kun niiden sisäpiiput ladattiin valojuovapanoksilla. Keskiviikko taas toi tullessaan vaunukoulutusta sekä lisää ampumataitotestejä. Kuntoisuuslomia napsahteli yksikköön lisää. Allekirjoittaneille napsahteli lähinnä hermoromahduksia, mutta eiköhän meistäkin vielä mestariampujia saada. (Toivossa on hyvä elää.) Lienee kuitenkin hyvä, että panssarivaunun alta kierähtämiset hoidettiin alta pois ennen kuin näimme testitulokset.

Kuva: Puolustusvoimat / Paavo Pakkanen

Aika lensi kuin siivillä ja yhtäkkiä olikin torstai, leirin viimeinen kokonainen päivä. Hyökkäysammuntojen kovapanostoisto jäi monien mieleen mosaleirin kohokohtana. Kovan käsikranaatin sokka taas jäi matkamuistoksi tetsarin rinnukseen tai vaikkapa avainketjuun.

Jossain kaiken tämän tetsauksen ja harjoittelun ja pakkiruoan hotkimisen ja teltassa rötväyksen seassa meidän yksiköstämme alkoi kehkeytyä musikaalinen jääkärikomppania. Leirin kokemukset yhdistivät porukkaa, eivätkä alun ongelmatkaan enää tuntuneet vakavilta. Kylmyyteen oppi varautumaan pukeutumalla ja silloin kun vaatteet eivät riittäneet, voi vaikka kyykätä samalla kun kanssa-alokas soittaa tinapillillä merirosvolaulun remixiä. Siihen, että vessassa käydessä tuli riisuutua lähes alasti tottui, ja viereisestä kopista kuuluva “Ampuma-asento… kyykäten! Ilmasta kuuluu repivää ääntä -RÄJÄHTI!” piristi tarpeiden tekoa kummasti. Kipinävuorotkin tuntuivat huomattavasti vähemmän masentavilta kun ne ajatteli siltä kantilta, että ainoana hereillä olevana oli parhaat mahdollisuudet kuulla muiden unisia telttapsykooseja. Kun telttakaveri nousee keskellä yötä istuma-asentoon ja tiedottomana huutaa ”laukaus laukaus!”, tai että ”Suomi kuuluu oululaisille” saa siitä henkistä voimaa valvoa vaikka koko loppuyön.

Kuva: Puolustusvoimat / Paavo Pakkanen

Ainoat asiat, mihin ei oikeastaan tottunut, olivat pakkiruokailu ja telttakaverit. Pakkipusseista ja -ruoista ei vain voi löytää valoisia puolia. Telttakavereista taas paljastui koko ajan uusia, hienoja piirteitä; ei heihin tottunut, heihin tykästyi.

Kun perjantaina sitten suunnattiin kohti kasarmia lomat mielessä, luvattu yhdeksän kilometrin jalkamarssi muuttuikin inhimillisestä erheestä kahdeksitoista kilometriksi. Ei siinä voinut olla kuin kiitollinen kaikille yksikkömme ihmisille, kun loppumatkan moottorimarssilla bussissa raikui ”take me home, country roads”. On sanoinkuvaamattoman hienoa olla osana porukkaa, jossa mitään ei tarvitse stressata. On aivan sama, kenen kanssa tekee ja mitä sattuu; aina voi olla varma että kaikki antavat kaikkensa ja hauskaa tulee olemaan.

Kuva: Puolustusvoimat / Paavo Pakkanen

Venla Seppä (vas.) on 19-vuotias oboen- ja suunsoittaja Alajärveltä. Hän valmistui keväällä 2018 ylioppilaaksi ja yrittää nyt löytää elämälleen suuntaa Hämeenlinnan metsistä.

Henna Kraft (oik.) on niin ikään 19-vuotias jämsäläinen huilisti. Häntä ei ole pituudella pilattu, mutta asenteella jatketaan siitä mihin fyysinen mitta jättää.

Jaa tämä somessa!
Facebooktwittergoogle_pluslinkedin

Soittokunnan aloitusleiri ei mennyt metsään

Kuva: Puolustusvoimat / Paavo Pakkanen

Seis, Puolustusvoimat! Tunnussana!

Sunnuntai-iltana kello 22.30 viimeisetkin soittokuntalaiset palasivat virkistäytyneinä ensimmäisiltä lomilta kultaiseen kotiyksikköön. Lomahuuma jäähtyi nopeasti, sillä seuraavana aamuna herättiin 05.00 pakkaamaan reppuja inttiuran ensimmäistä metsäleiriä varten. Hektisen pakkaamisen jälkeen siirryttiin hektisen marssin saattelemana hektiselle leirille. Telttoja kasattiin, metsässä tetsattiin ja kamiina pidettiin AMAP (As Mansikkana As Possible).

Leiri alkoi vartioharjoituksilla. Ryhmämme makasi poteroissa kaksi tuntia täydessä taisteluvarustuksessa vahtimassa tyhjää siviililatua. Jokaiselle varusmiehelle tuli nopeasti selväksi, mitä se kuuluisa ‘’inttihajotus’’ käytännössä tarkoittaa: jäänkovia sormia, kuolionkylmiä varpaita ja läpimärkiä varusteita. Tauoilla ratkottiin kemiallisten kädenlämmittimien mysteerejä yhdessä ylikersanttien kanssa (ei shout-outtia Savotalle) ja napsittiin vuoden kuumimmat intti-IG-kuvat. Kuvien kuumuudelle vastakohtana kahdenkymmenen asteen pakkanen yhdisti ryhmiä ja kiihdytti työntekoa, joten teltat nousivat kuin sienet sateella. Kukaan ei edes jaksanut valittaa, kun alikersanttien käskystä teltat kasattiin ja purettiin ja kasattiin ja purettiin ja vielä kerran kasattiin uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, ennen kuin pääsimme lämmittelemään kamiinan ääreen. Ensimmäisenä yönä pääsimme kokeilemaan kiertovartiointia, jonka lomassa pääsimme harjoittelemaan sotilaallista äänenkäyttöä blogin alussa kerrotuin sanoin. Myös kipinävartiossa oli hieman harjoittelemisen varaa, sillä kamiinan väri muistutti enemmän mustikkaa kuin mansikkaa. Tästä todisteena aamun ensimmäiset sanat kuuluivat Herra Kersantin suusta näin: ‘’oliks kenenkään muun yö vähän kylmä?’’.

Kuva: Puolustusvoimat / Paavo Pakkanen

Kun aamun tutinoista oli toivuttu, vietimme päivän ampumaradalla vaikuttaen (eli ampuen), tetsaten (eli lumessa möyrien) ja käkrejä (eli käsikranaatteja) heitellen. Tauoilla otettiin kaikki irti kylmästä yöstä selviytymisen vaatiman yhteistyön vahvistamasta, alokasporukan välisestä ystävyydestä. Lounastauko huipentui, kun nuotion äärellä kerroimme aliupseereille vitsejä heistä itsestään (tyylillä “Kun ylikersantti Kuivalainen punnertaa, maapallo työntyy kauemmas” ja “Kun ylikersantti Kuivalainen kävi koulua, opettajat viittasivat”). Paluumarssilla leiriin alkoi avojonossa näkyä hieman uupumuksen merkkejä, mutta kantapään kautta saatujen oppien jälkeen toisena yönä kamiina pysyi mansikkana ja saimme alokastovereidemme kanssa nukahtaa kasarminlämpöisiin uniin. Paluumatka kului rivakasti, ja oman kotituvan pöydällä odotti alikersantin tarjoama pussillinen Sotkun munkkeja. Lisävirta tulee tarpeeseen, sillä pian alkava toinen leiri kestää yli viikon. Myös siitä blogataan, joten pysykää kanavalla!

Kuva: Puolustusvoimat / Paavo Pakkanen

Alokkaat Jokilampi ja Kallunki kiittävät ja kuittaavat tänään sekä loppujen kolmensadanmitälie aamun verran. Lopuksi jätämme teille varusmiehen sydämeen uppoavan aforismin:

Alku on aina kylmä ja märkä, mutta lopussa odottaa pussillinen Sotkun munkkeja.

Kuva: Puolustusvoimat / Paavo Pakkanen

Akseli Kallunki (vas.) on 19-vuotias ylioppilas syvältä Kainuhun korvesta. Harrastuksiin kuuluu liikunta ja ruoanlaitosta löytyi vastikään tuore kiinnostuksen kohde. Lempiateria: nakkimunakas.

Joona Jokilampi (oik.) on 19-vuotias yhteiskuntatieteiden ylioppilas, joka tietää (ja kertoo) kaiken kaikesta, paitsi siitä, miksi vesiputouksista ei lopu vesi. Sitä varten on tupakaverit.


Jaa tämä somessa!
Facebooktwittergoogle_pluslinkedin

Kohti uusia haasteita

Kuva: Puolustusvoimat / Paavo Pakkanen

Maanantai 7.1.2019 aloitti uuden luvun yli 12 000 nuoren elämässä. Heistä 83 suuntasi matkansa kohti Panssariprikaatia kirjoittaakseen tuon luvun Puolustusvoimien varusmiessoittokunnassa. Minä olen yksi heistä.

Oman matkani Hämeenlinnaan tein junalla. Tunnelma aseman aulassa kuljetusta odotettaessa oli hiljaisuuden sävyttämänä epätietoinen. Bussi ahdettiin tultuaan aivan täyteen, ja Alman ”Cowboyn” soidessa alkoi matka uuteen seikkailuun.

Varuskunnassa odotusta riitti, mutta päivä kului nopeasti. Aivan huomaamatta tarkastukset olivat takana, ja olin tuvassani purkamassa varustesäkkiäni kaappiini. Ryhmäytyminen ja koulutus talon tavoille alkoi saman tien. Punkan teko oli haastatavaa, mutta lopulta hiljaisuuden koitettua kävin valmiiseen petiin nukkumaan hämmentyneenä ja innokkaana.

Ensimmäinen aamuherätys ei ollut ollenkaan kauhutarinoiden veroinen, vaikka unta ei paljoa kertynytkään. Se aloitti istumisen täyteisen viikon, jonka ohjelman täyttivät tulopuhuttelut, oppitunnit ja muut palveluksen alkuun liittyvät koulutukset. Yksikkömme kantahenkilökunta toivotti meidät lämpimästi tervetulleeksi. Kävimme läpi sotilaana olemisen teoriaa, ja perjantaina oli aseenkäsittelyn tehopäivä.

Kuva: Puolustusvoimat / Paavo Pakkanen

Lauantaina kotiväenpäivänä saimme nähdä läheisiämme. Lauloimme tilaisuudessa Finlandia-hymnin, jonka sointi mielestäni kertoi paljon joukon potentiaalistamme.

Toinen viikko rakentui toisen varuserän noutamisen ja kahden ammuntapäivän ympärille. Käytännön lisääntyminen näkyi joukossa kasvaneena motivaationa, ja vaikka lisääntynyt fyysinen rasitus toi lieveilmiöitä mukanaan, yhdisti se ryhmää valtavasti.

Kahden ensimmäisen palvelusviikon jälkeen tunnelma on hyvä. Koen olevani etuoikeutettu saadessani olla osana näin lahjakkaassa, taitavassa ja oppivaisessa yhteisössä, josta pitää huolta pätevä ja ymmärtävä kantahenkilökunta. Keskinäinen kunnioitus paistaa läpi ja kiteytyy käytännön tekoihin. Kersantit Sertti ja Sojakka järjestivät ensimmäisen viikon perjantaille saunan ja vääpeli Suomalainen on tehnyt selväksi, että ”helpompaa on saada lupa kuin anteeksi”.

Kuva: Puolustusvoimat / Konsta Lattu

Joukkomme ainutlaatuisuudesta kertoo käytäville alati kuuluva lauleskelu, kyky jutella lähes mistä vain hyvässä hengessä ja jatkuva pieni kilpailu. En usko, että muualla maastolounaan jälkeen alkaa soimaan stemmoittain laulettu ”Sinä lähdit pois” tai ”Kiss from a  Rose”. Kehitettävää on kaikessa ryhmätoiminnasta taistelutaitoihin, mutta uskon, että ulosmittaamme potentiaalimme. Sitä varten meidät on tänne valittu.

Tästä tulee hyvä juttu.

Alokas Ukkola

Elias Ukkola on 19-vuotias kouvolalainen käyrätorven soittaja, joka musiikin lisäksi harrastaa vapaa-ajallaan kuntoilua ja ruoanlaittoa.

Jaa tämä somessa!
Facebooktwittergoogle_pluslinkedin