Muistoja pusikosta

Teksti: Ilmar Grünthal
Kuvat: Puolustusvoimat / Joakim Serkelä

Tuskin mikään tapahtuma Varusmiessoittokunnassa on niin huhupuheitten ja vanhojen legendojen kuorruttama kuin aliupseerikurssi 1:n johtamisharjoitus, tuttavallisemmin JoHa. Mikäli vanhoista tarinoista olisikin ollut seulottavissa joitakin tosiseikkoja, ne katosivat varsin pian kurssin puskaradion varjoon yhdeksänkymmenen kilometrin pikamarsseista ja kahdesti jäätyneiden vesistöjen alituksista. Jääkööt eksaktit lukemat – mitä ne sitten ikinä olivatkaan – JoHa:n mystiikan laskoksiin ja keskityttäköön siihen taisteluvarustuksentuoksuiseen tarinaan, miten Puolustusvoimien Varusmiessoittokunnan aliupseerikurssi vuosimallia 2019 siirtyi kasarmin lämmöstä Hälvälän salomaille kirmaamaan tavoitteenaan suorittaa kurssin tähänastisista ryhtymyksistä haasteellisin.

JoHa:n merkit näkyivät ilmassa jo viikkoja etukäteen. Valmistavat metsä- ja ampumaharjoitukset, puhumattakaan intensiivisistä oppituntirupeamista kokeineen, olivat kaikki antaneet viitteitä tulevasta koitoksesta, jossa kaikki kurssilla opittu nivoutuisi yhteen.

Kokonaiskaava alipuseerikurssin ensimmäisessä osassa oli mitä simppelein: kasarmilla pureuduttiin henkilökunnan johdolla paitsi taisteluteknisiin asioihin teoriatasolla, myös johtajuuteen yleisesti. Metsässä taas näitä kaikkia asioita päästiin soveltamaan käytännössä. Kantahenkilökunnan lisäksi harjoituksessa oli myös osaavia reserviläisiä kouluttamassa meitä varusmiehiä. Heidän sinnikkään valistustyönsä tuloksena toisinaan päämäärätönkin tonttuilu hioutui tarkoituksenmukaiseksi toiminnaksi. Sellaista se on, oppiminen.

Tunnelma pysyi korkealla marssin alusta viimeisille metreille asti.

Perjantai 4. lokakuuta, Hälvälän harjoitusalue. JoHa:n taisteluvaihe alkoi keskipäivällä kapteeni Tenhun puhuttelulla, jonka jälkeen siirryimme ensimmäisen kahakan oletetulle tapahtumapaikalle. Puolustustaistelut, tuliylläköt, viivytystaistelut, suonylitykset, tiedustelutoimet ja hyökkäystaistelut jatkuivat aina lauantai-iltaan saakka tarjoten täyslaidallisen taisteluharjoituksen mielenkiintoisuuksia. Vain yhden lukuisista mainitakseni omasta ryhmästäni kuusi henkilöä yhdeksästä hujahti jossain kohtaa mainitulla aikavälillä vyötäisiään myöten kuka suonsilmään, kuka laskuojaan – omassa ja kolmen muun henkilön tapauksessa vielä oman joukkueemme hyökkäyksen ollessa kiivaimmillaan.

Syksyn hyinen vesi yhdisti taistelijoita ja kirvoitti lauluäänet uusiin korkeuksiin.

Kaikesta kuitenkin selvittiin, hyvin syttynyt innostus kantoi perille asti ja rankkojen taistelujen jälkeenkin itse kunkin silmässä pilkahteli tuttuun sotilasmusiikkityyliin, kuinkas muuten. Sunnuntaipäivä kuluikin valmistautuessa JoHa:n marssiosuuteen, siistiessä harjoitusaluetta edellispäivien temmellyksestä sekä aseenkäsittelyradalla, jossa testattiin muun muassa taistelijoiden rynnäkkökiväärin purkamis- ja kasaamistaitoa ja sinkoammunnan KES-keisiä asioita. Kaikki alkoi vähitellen olla valmista seuraavan päivän rutistukseen.

JoHa jatkui. Hotellin virkaa meille su-ma yönä toimittanut 300 metrin radan ampumakatos seuraili vaitonaisena, kun makuupussit pelmusivat kukonlaulun aikaan taistelijoiden sinkoillessa käskynantomuotoon nopeammin kuin kukaan ehti sanoa ”Tikka Masala.” Aamun toimintavauhti hakee kuluneelta palvelusajalta vertaistaan, ja viime hetken ohjeistusten jälkeiset marssivalmistelut olivatkin yksi hujaus vain. Marssille lähdettin porrastetusti ja ryhmittäin, ja niinpä minäkin ennen pitkää pääsin aloittamaan kahdeksan muun kanssatalsijani seurassa tuntemattoman pituisen taipaleemme auringon vielä vitkastellessa taivaanrannan alla.

Marssi koostui varsinaisen tallustelun lisäksi erilaisista arvioitavista rasteista. Tuntuu upealta muistella näin jälkikäteen, miten porukkamme keskuudessa vallinnut uskomaton ryhmähenki ei kyykännyt hetkeksikään – kuluneen palveluksen ja viikkojen aikana rakentunut keskinäinen arvostus ja meininki oli käsinkosketeltavaa.

”Sissitonnikala” tuli tauoilla tutuksi.

JoHa jatkui. Jäljellä oli enää viimeinen tiistaiaamun taival kohti Messilän mäkeä. ”Kehdosta hautaan tää on rämpimistä” – ehkä totta, ehkä ei. En mene takuuseen siitä, miltä mäen nouseminen osaltamme näytti, mutta tosiasioiksi jäävät kannustus, kaverin tukeminen, luottamus ja periksiantamaton taisteluasenne. Ne ovat vallinneet menneiden varusmiessoittokuntalaisten välillä, vallitsevat meidän välillämme ja vallitsevat varmasti tulevaisuudessakin soittokuntalaisten välillä erottamattomana osana näitä vääntöjä. Ja niillä eväillä mentiin Messilän mäki ylös niin, että heilahti. Voittaja ei luovuta eikä luovuttaja voita. Sinä iltana höyhensaarille matkusti monta voittajaa.

On etuoikeus olla osa tällaista porukkaa. Oli valtava etuoikeus jakaa nämä JoHa:n kokemukset juuri tämän ryhmän kanssa. Etuoikeus, että saa niin hyvää koulutusta niin ammattitaitoisten henkilöiden osalta. Etuoikeus, että on saanut palvella näin hyvien tyyppien kanssa. Tyyppien, jotka ovat uskomattoman taitavia oman instrumenttinsa kanssa ja sen lisäksi osoittavat toistuvasti hoitavansa palveluksensa sotilaallisen koulutuksen valtavan hyvällä asenteella ja erinomaisin tuloksin.

Tämän kaiken lisäksi Messilän mäellä osakseni tuli vielä yksi valtava kunnia, kun sain kuulla olevani yksi neljästä Reserviupseerikouluun jatkavasta varusmiessoittokuntalaisesta. Severi Rauhala, Toivo Rovasalo, Joona Jokilampi ja Ilmar Grünthal – siinä olemme me, jotka siirrymme Haminaan pitämään Varusmiessoittokunnan lippua korkealla. Matka jatkuu kohti ympyräkaupunkia.

Oppilas Grünthal

Kirjoittajan ryhmä saattoi peräti kaksi eturivin herrasmiestä matkalle reserviupseerikouluun.
Ilmar Grünthal. Kuva: Puolustusvoimat / Tuomas Puranen

Ilmar Grünthal on musikaalinen taistelija, joka on syntynyt sotilaan käsikirja kädessä. Tämä särmääkin särmempi soturi on nopea oppimaan – oli kyse sitten rynnäkkökiväärin käsittelystä tai cha cha cha:n askelista.

Jaa tämä somessa!
Facebooktwittergoogle_pluslinkedin