Mitä täällä oikein tapahtuu?

Kirjoittanut Joona Jokilampi
Lukijana Petja Pulkkinen
Kuva: Puolustusvoimat / Joona Jokilampi

Lomilta lomps ja tervetuloa takaisin blogin pariin!

Varusmiessoittokunnan blogi on työntäyteisen kesäloman jälkeen taas täällä! Jääkäri Halmisen muistelmat jääkäriharjoituksen taistelukentiltä riemastuttivat ainakin itseäni, mutta paljon on ehtinyt tapahtua jo ennen jääkäriharjoitusta. Maanantaina alkavan Jukebox-megakiertueen viimeiset valmistelut liikkuvat kuukauden päästä kotiutuvien varusmiesten aamulaskuriakin nopeammin, joten nyt on loistava aika fiilistellä kaikkea sitä, mitä olemme kuluneiden puolentoista kuukauden aikana saaneet tehdä ja kokea.

Soittokuntaa lentokentällä. Jotkut vielä väittävät, että Puolustusvoimien varusteet saavat meidät näyttämään samalta. Kuva: Puolustusvoimat / Joona Jokilampi

Saumur Tattoo eli Ranskaan ja takaisin

Kaikki tietävät, että ensimmäinen aamu intissä on vähintäänkin mieleenpainuva kokemus, joka ei hevillä unohdu. Uudessa ympäristössä ehkä jännittävintä on vieraiden ihmisten tapaaminen oudossa ympäristössä, ja arkisten asioiden tekeminen eri tavalla kuin ennen. Siviilielämän maailma ja sen toimintatavat jäävät takaraivon perukoille, kun ensimmäisten kuukausien aikana alkaa ajatella sotilaan tavoin.

Ensimmäinen aamu matkallamme Ranskaan painui mieleen vähintään yhtä kirkkaasti kuin se alkuperäinen ensimmäinen aamu. Tuttu ”komppaniassa herätyyyyys” -huuto kaikui pitkin käytäviä kello 03.00 aamuyöllä, ja kun muutamaa minuuttia myöhemmin kävelin kylpyhuoneeseen pussihousuissa ja hippihupparissa, kohtasin reilut seitsemänkymmentä täydellisen vierasta ihmistä, vaikka olin harjannut heidän kanssaan hampaita samaisessa kylpyhuoneessa satoja kertoja. Joku oli pukeutunut metallikeikalle, toinen kaapista ensimmäisenä löytyneisiin vaatteisiin ja kolmas kuin ensimmäiselle illalliselle tyttöystävänsä vanhempien kanssa. Tuttuja kurkkusalaattipukuja ei näkynyt mailla halmeilla.

Elämäni kaksi maailmaa tuotiin yhteen kertarysäyksellä kolmelta aamuyöstä.

Hippihupparissa tutun rakennuksen edustalla. Ei tullut edes kylmä! Kuva: Puolustusvoimat / Miika Perkola

Näiden kahden maailman välillä vaelsimme koko matkan ajan. Yhtenä hetkenä seisoimme kahdeksanrivissä Helsingin lentokentän aulassa ja lastasimme rynnäkkökivääreitä lentokoneeseen, toisena nautimme croissantia ja café au lait:a neljänkymmenen asteen helteessä. Ensimmäiset päivät olivat pitkiä ja ohjelman täyttämiä, mutta kun seisoimme paikallisten rakuunoiden maneesin aulassa Ranskan maaseudulla valmistautumassa kuviomarssiin, tuntui kuin olisin vasta hetkeä aiemmin herännyt kasarmilla.

Kun kuulin, että esiinnymme hevosmaneesissa, tällainen ei tullut ensimmäisenä mieleen. Kuva: Puolustusvoimat / Miika Perkola

Mediaharrastelijana, joka ei tullut soittokuntaan ensinkään esiintyjäksi, oli tasavertaisesti absurdia ja upeaa päästä esiintymään tuhansille ihmisille tuhansien kilometrien päässä kotoa. Kielestä en ymmärtänyt kuin edellämainitut croissantit ja café au laitit, mutta esityksemme jälkeinen huuto, melske ja jylisevät aplodit puhuivat kirkkaasti kansainvälisellä kielellään. Ehkä itse kuviomarssiakin upeampaa oli päästä marssimaan paraatissa oikeilla ranskalaisilla mukulakivikaduilla, oikeiden ranskalaisten ihmisten keskellä. Kun joukko paikallisia vanhuksia alkaa keinahdella Parolan marssin tahtiin tai tulee kielimuurista huolimatta kyselemään kromikivääristä, tietää tekevänsä jotakin oikein.

Paraatit herättivät kosolti uteliaisuutta. Kuva: Puolustusvoimat / Santeri Simonen

Tekemistä riitti silloinkin, kun ei itse esiintynyt. Konserttisoittokuntamme kunnostautui kerta toisensa jälkeen repäisemällä toinen toistaan näyttävämpiä keikkoja lähes päivittäin, joskus jopa useita kertoja päivässä (mikä ei mittarin hipoessa neljääkymmentäkahta celciusta varjossa ole itsestäänselvyys). Harvoinpa olen tuntenut samanlaista yhteenkuuluvuutta ventovieraiden ihmisten kanssa kuin silloin, kun kuuntelin konserttisoittokunnan laulavan kolmituntisen esityksen päätteeksi Finlandia-hymniä auringonlaskun viime säteiden valossa suomalais-ranskalaiselle yleisölle. En edes tiedä, minkä nimisessä kylässä tästä konsertista nautin, mutta on mukava tietää, että sellaisia on muuallakin kuin elokuvissa.

Tällaisia hetkiä on onneksi muuallakin kuin elokuvissa. Kuva: Puolustusvoimat / Joona Jokilampi

Kotimaa, kalliimpi kultaa

Isänmaan kamaralla menin ensi töikseni nukkumaan. Siinä olikin jotain, mitä en ollut hetkeen tehnyt.

Kun olimme jälleen tottuneet suomalaiseen ilmanalaan, arki jatkui entistäkin kiivaampana. Ulkomaankeikkojen tuomalla itsevarmuudella lähdimme marssimaan kuviota ja vartioparaateja kotimaan kamaralla niin, että koko Helsinki raikasi useampana heinä-elokuisena perjantaina. Tuntui sanoinkuvaamattoman hyvältä esittää kotiyleisölle kaikkea sitä, millä tiesimme pystyvämme hurmaamaan Suomeakin suuremmilla estradeilla.

Erikoiskoulutuskauden alussa paraatikäytänteiden perusteilla alkaneella kuviomarssimatkalla on tänä viikonloppuna soitettu viimeiset sävelet. Marssimme Porin prikaatin sotilasvalatilaisuuden avauksena kuviomme viimeistä kertaa, ja mikäs sen tyylikkäämpi lopetus: nyt kun oma erikoiskoulutuskautemme alkaa olla ohi ja ensimmäiset soittokuntalaiset kotiutuvat, saimme saattaa tuoreet jääkärit ja tykkimiehet viimeisellä kuvioesityksellämme uuden ajan alkuun.

Gabonlaisiin sotilasmuusikoihin tutustuminen oli eksoottinen elämys. Kuva: Puolustusvoimat / Joona Jokilampi

Se, mitä moni – minä mukaan luettuna – on salaa odottanut hieman ulkomaanmatkaakin enemmän, aukeaa nyt edessämme. Huomenna käynnistyvällä Jukebox-megakiertueella yhdeksän kuukauden aikana timanttiakin kovemmaksi hioutunut porukkamme kohtaa konserttisalit ensimmäistä kertaa yhdessä. Erillisten kokoonpanojen aika on ainakin hetkeksi ohi, ja esiin astuu megakokoonpano: noin seitsemänkymmenen soittajan ammattitaitoinen ryhmä, joka esittää yleisön tuhansista vaihtoehdoista äänestämiä kappaleita.

Siis hetkinen.

Ikäluokkansa parhaat nuoret muusikot esittävät ainoastaan hyvää musiikkia parhaissa puitteissa, joita Suomi voi tarjota – ja minä saan pitkästä aikaa keskittyä kuuntelemaan kameran takana?

Rakastan tätä työtä.

Korpraali Blogilampi

Korpraali Jokilampi (keskellä yllä), korpraali Mikkola (vas.), jääkäri Silventoinen (oik.) sekä jääkäri Ristikankare (keskellä alla). Kuva: Puolustusvoimat / Santeri Simonen

Joona Jokilampi on siviilielämän unohtanut työnarkomaani, joka tekee vähän kaikkea muttei paljon mitään. Hän rakastaa tupakavereitaan, kuivaa ironiaa ja kolmiportaisia listoja – sekä ennen muuta odottamattomia käänteitä.

P.S. Jos sinäkin pidät hyvästä musiikista, seuraa tätä linkkiä konserttikalenteriimme ja katso, onko sinua lähimmällä Jukebox-keikalla vielä vapaita paikkoja. Liput viedään käsistä, mutta koetamme tehdä kaikille tilaa!

Jukebox-kiertueen promovideo on käsittämättömän upea, vaikka itse sanonkin.
Jaa tämä somessa!
Facebooktwittergoogle_pluslinkedin