Mitä täällä oikein tapahtuu?

Kirjoittanut Joona Jokilampi
Lukijana Petja Pulkkinen
Kuva: Puolustusvoimat / Joona Jokilampi

Lomilta lomps ja tervetuloa takaisin blogin pariin!

Varusmiessoittokunnan blogi on työntäyteisen kesäloman jälkeen taas täällä! Jääkäri Halmisen muistelmat jääkäriharjoituksen taistelukentiltä riemastuttivat ainakin itseäni, mutta paljon on ehtinyt tapahtua jo ennen jääkäriharjoitusta. Maanantaina alkavan Jukebox-megakiertueen viimeiset valmistelut liikkuvat kuukauden päästä kotiutuvien varusmiesten aamulaskuriakin nopeammin, joten nyt on loistava aika fiilistellä kaikkea sitä, mitä olemme kuluneiden puolentoista kuukauden aikana saaneet tehdä ja kokea.

Soittokuntaa lentokentällä. Jotkut vielä väittävät, että Puolustusvoimien varusteet saavat meidät näyttämään samalta. Kuva: Puolustusvoimat / Joona Jokilampi

Saumur Tattoo eli Ranskaan ja takaisin

Kaikki tietävät, että ensimmäinen aamu intissä on vähintäänkin mieleenpainuva kokemus, joka ei hevillä unohdu. Uudessa ympäristössä ehkä jännittävintä on vieraiden ihmisten tapaaminen oudossa ympäristössä, ja arkisten asioiden tekeminen eri tavalla kuin ennen. Siviilielämän maailma ja sen toimintatavat jäävät takaraivon perukoille, kun ensimmäisten kuukausien aikana alkaa ajatella sotilaan tavoin.

Ensimmäinen aamu matkallamme Ranskaan painui mieleen vähintään yhtä kirkkaasti kuin se alkuperäinen ensimmäinen aamu. Tuttu ”komppaniassa herätyyyyys” -huuto kaikui pitkin käytäviä kello 03.00 aamuyöllä, ja kun muutamaa minuuttia myöhemmin kävelin kylpyhuoneeseen pussihousuissa ja hippihupparissa, kohtasin reilut seitsemänkymmentä täydellisen vierasta ihmistä, vaikka olin harjannut heidän kanssaan hampaita samaisessa kylpyhuoneessa satoja kertoja. Joku oli pukeutunut metallikeikalle, toinen kaapista ensimmäisenä löytyneisiin vaatteisiin ja kolmas kuin ensimmäiselle illalliselle tyttöystävänsä vanhempien kanssa. Tuttuja kurkkusalaattipukuja ei näkynyt mailla halmeilla.

Elämäni kaksi maailmaa tuotiin yhteen kertarysäyksellä kolmelta aamuyöstä.

Hippihupparissa tutun rakennuksen edustalla. Ei tullut edes kylmä! Kuva: Puolustusvoimat / Miika Perkola

Näiden kahden maailman välillä vaelsimme koko matkan ajan. Yhtenä hetkenä seisoimme kahdeksanrivissä Helsingin lentokentän aulassa ja lastasimme rynnäkkökivääreitä lentokoneeseen, toisena nautimme croissantia ja café au lait:a neljänkymmenen asteen helteessä. Ensimmäiset päivät olivat pitkiä ja ohjelman täyttämiä, mutta kun seisoimme paikallisten rakuunoiden maneesin aulassa Ranskan maaseudulla valmistautumassa kuviomarssiin, tuntui kuin olisin vasta hetkeä aiemmin herännyt kasarmilla.

Kun kuulin, että esiinnymme hevosmaneesissa, tällainen ei tullut ensimmäisenä mieleen. Kuva: Puolustusvoimat / Miika Perkola

Mediaharrastelijana, joka ei tullut soittokuntaan ensinkään esiintyjäksi, oli tasavertaisesti absurdia ja upeaa päästä esiintymään tuhansille ihmisille tuhansien kilometrien päässä kotoa. Kielestä en ymmärtänyt kuin edellämainitut croissantit ja café au laitit, mutta esityksemme jälkeinen huuto, melske ja jylisevät aplodit puhuivat kirkkaasti kansainvälisellä kielellään. Ehkä itse kuviomarssiakin upeampaa oli päästä marssimaan paraatissa oikeilla ranskalaisilla mukulakivikaduilla, oikeiden ranskalaisten ihmisten keskellä. Kun joukko paikallisia vanhuksia alkaa keinahdella Parolan marssin tahtiin tai tulee kielimuurista huolimatta kyselemään kromikivääristä, tietää tekevänsä jotakin oikein.

Paraatit herättivät kosolti uteliaisuutta. Kuva: Puolustusvoimat / Santeri Simonen

Tekemistä riitti silloinkin, kun ei itse esiintynyt. Konserttisoittokuntamme kunnostautui kerta toisensa jälkeen repäisemällä toinen toistaan näyttävämpiä keikkoja lähes päivittäin, joskus jopa useita kertoja päivässä (mikä ei mittarin hipoessa neljääkymmentäkahta celciusta varjossa ole itsestäänselvyys). Harvoinpa olen tuntenut samanlaista yhteenkuuluvuutta ventovieraiden ihmisten kanssa kuin silloin, kun kuuntelin konserttisoittokunnan laulavan kolmituntisen esityksen päätteeksi Finlandia-hymniä auringonlaskun viime säteiden valossa suomalais-ranskalaiselle yleisölle. En edes tiedä, minkä nimisessä kylässä tästä konsertista nautin, mutta on mukava tietää, että sellaisia on muuallakin kuin elokuvissa.

Tällaisia hetkiä on onneksi muuallakin kuin elokuvissa. Kuva: Puolustusvoimat / Joona Jokilampi

Kotimaa, kalliimpi kultaa

Isänmaan kamaralla menin ensi töikseni nukkumaan. Siinä olikin jotain, mitä en ollut hetkeen tehnyt.

Kun olimme jälleen tottuneet suomalaiseen ilmanalaan, arki jatkui entistäkin kiivaampana. Ulkomaankeikkojen tuomalla itsevarmuudella lähdimme marssimaan kuviota ja vartioparaateja kotimaan kamaralla niin, että koko Helsinki raikasi useampana heinä-elokuisena perjantaina. Tuntui sanoinkuvaamattoman hyvältä esittää kotiyleisölle kaikkea sitä, millä tiesimme pystyvämme hurmaamaan Suomeakin suuremmilla estradeilla.

Erikoiskoulutuskauden alussa paraatikäytänteiden perusteilla alkaneella kuviomarssimatkalla on tänä viikonloppuna soitettu viimeiset sävelet. Marssimme Porin prikaatin sotilasvalatilaisuuden avauksena kuviomme viimeistä kertaa, ja mikäs sen tyylikkäämpi lopetus: nyt kun oma erikoiskoulutuskautemme alkaa olla ohi ja ensimmäiset soittokuntalaiset kotiutuvat, saimme saattaa tuoreet jääkärit ja tykkimiehet viimeisellä kuvioesityksellämme uuden ajan alkuun.

Gabonlaisiin sotilasmuusikoihin tutustuminen oli eksoottinen elämys. Kuva: Puolustusvoimat / Joona Jokilampi

Se, mitä moni – minä mukaan luettuna – on salaa odottanut hieman ulkomaanmatkaakin enemmän, aukeaa nyt edessämme. Huomenna käynnistyvällä Jukebox-megakiertueella yhdeksän kuukauden aikana timanttiakin kovemmaksi hioutunut porukkamme kohtaa konserttisalit ensimmäistä kertaa yhdessä. Erillisten kokoonpanojen aika on ainakin hetkeksi ohi, ja esiin astuu megakokoonpano: noin seitsemänkymmenen soittajan ammattitaitoinen ryhmä, joka esittää yleisön tuhansista vaihtoehdoista äänestämiä kappaleita.

Siis hetkinen.

Ikäluokkansa parhaat nuoret muusikot esittävät ainoastaan hyvää musiikkia parhaissa puitteissa, joita Suomi voi tarjota – ja minä saan pitkästä aikaa keskittyä kuuntelemaan kameran takana?

Rakastan tätä työtä.

Korpraali Blogilampi

Korpraali Jokilampi (keskellä yllä), korpraali Mikkola (vas.), jääkäri Silventoinen (oik.) sekä jääkäri Ristikankare (keskellä alla). Kuva: Puolustusvoimat / Santeri Simonen

Joona Jokilampi on siviilielämän unohtanut työnarkomaani, joka tekee vähän kaikkea muttei paljon mitään. Hän rakastaa tupakavereitaan, kuivaa ironiaa ja kolmiportaisia listoja – sekä ennen muuta odottamattomia käänteitä.

P.S. Jos sinäkin pidät hyvästä musiikista, seuraa tätä linkkiä konserttikalenteriimme ja katso, onko sinua lähimmällä Jukebox-keikalla vielä vapaita paikkoja. Liput viedään käsistä, mutta koetamme tehdä kaikille tilaa!

Jukebox-kiertueen promovideo on käsittämättömän upea, vaikka itse sanonkin.
Jaa tämä somessa!
Facebooktwittergoogle_pluslinkedin

Takaisin oikeisiin töihin (eli hetkiä asutuskeskustaistelun tuoksinassa)

Kirjoittanut Olli Halminen
Lukijana Joona Jokilampi

Raskas työ vaatii raskaan levon. Kuva: Puolustusvoimat / Aapo Fransila

Palvelusajan lähestyessä puoliväliä alan olla lopen kyllästynyt aamupuuroon. Tänä aamuna tiedän kuitenkin olevan viimeinen kerta vähään aikaan, kun saan nauttia puuroni muonituskeskuksen melaniinilautasilta pakin ja lusikkahaarukkayhdistelmän sijaan. Ennakoin ja syön puuroni. Hyvä sotilas osaa ennakoida. Tieto metsään paluusta on hakannut takaraivossani jo monta kuukautta. Varovaista innokkuutta olikin ilmassa, kun palasimme niin sanottuihin “oikeisiin töihin” ensimmäistä kertaa sitten peruskoulutuskauden pakkasten.

“Ens yönä ei oo sitten ollu tapana kauheesti nukkua”, ryhmänjohtanani toiminut reservin alikersantti varoitti viimeisenä metsäiltana, eikä se ollut liioittelua. Ehdin juuri ja juuri nukahtaa täysi taisteluvarustus päällä, kun lähivartiomies kömpi telttaan ja kuiskasi: “hälytys, kaikki poteroihin!”. Tämä toistui pitkin yötä, mutta lopulta kukistimme vihollisen ja pääsimme nauttimaan ansaitusta levosta.

Teltta nousee nohevasti vaikka p-kauden metsäöistä on jo aikaa. Kuva: Puolustusvoimat / Erik Rotola-Pukkila

Vähäunisen yön jälkeisenä aamuna lämmin makuupussi kutsuu kovempaa kuin koskaan, mutta ylös on noustava. Kolea sää ja tieto tulevasta pitkästä päivästä vievät lopullisen hajoamisen partaalle. Kömmittyäni ulos makuupussista alkaa välitön majoituksen purkaminen. Unenpöpperöisen miehistön ja ryhmänjohtajien kasatessa telttaa vain yksi ei osallistu ryhmän hyväksi. Apatiani alkaa muuttua turhautumiseksi, kun huomaan joukkueenjohtajan vetävän sikeitä makuupussissaan. Siirryn syrjemmälle haukkaamaan happea. Nyt ei ole aikaa hajoamiselle, sillä harjoituksemme loppuhuipennus, asutuskeskustaistelu, käydään tänään.

H-hetkeä odotellessa ryhmämme käy vielä läpi sovittuja taktiikoita (nyt kun joukkueenjohtajakin on herännyt). Olemme saaneet viime hetken tiedustelutietoja vihollisen oletetusta tulosuunnasta ja sijoitamme puolustuksemme sen mukaan. Ryhmien roolit taistelukentällä ovat selkeät.

Kuva: Puolustusvoimat / Toni Pakarinen

Saan tehtäväkseni toimia ovikellona, eli puolustuksemme ensimmäisenä linjana. Kun ensimmäiset viholliset lähestyvät, minun tulee avata tuli, vaikuttaa viholliseen niin paljon kuin pystyn ja sitten irtaantua raportoimaan joukkueenjohtajalle. Suojaudun pensaaseen, tähystän tieuraa ja nautin kehossani virtaavasta adrenaliinista. Keskiyöllä kylmässä poterossa maatessa en olisi uskonut sanovani tätä, mutta tällaisen tunteen takia kannattaa valvoa yö tai ylittää vesistö täydessä varustuksessa.

Vihollinen antaa meidän odottaa, odottaa ja odottaa, joten tyhjää korpea vartioidessani unettomuus alkaa painaa. Vaivun syvään transsiin. Olen yhtä metsän kanssa. Sieluni irtautuu ruumiistani. Universumin elämänvoima virtaa lävitseni ja kuulen muinaisjumalien kuiskivan neuvoja tulevaan koitokseen. 

Tai jotain sinne päin.

Havahdun, kun kauan odotettu kärkipartio ilmaantuu juuri sinne, mistä sen arvelimme saapuvan. Kun koko ryhmä ilmestyy näkyviin, toivotan sen tervetulleeksi räväkällä tulenavauksella. Hämmentynyt vihollisjoukkio ehtii hädin tuskin hakea suojaa, kun olen jo turvassa omieni luona. Joukkueenjohtaja kysyy että miten meni, mutta leveä hymyni ei vaadi sanoja.

Rakennusten haltuunottoa. Kuva: Puolustusvoimat / Erik Rotola-Pukkila

Seuraavan viikon maanantaina nautin taas aamupuuroa muonituskeskuksen melaniinilautaselta. Metsän sekä hirveät että hirveän hienot hetket ovat jääneet loman takaiseksi muistoksi, ja edessä ovat kasarmin vihertävänharmaa arki sekä Jukebox-megakiertueen valmistelut. Jostain syystä ne eivät kuitenkaan jaksa juuri nyt liikaa stressata. Jääkäriharjoituksessa näytimme itsellemme ja toisillemme, mihin pystymme, ja megakiertueella näytämme saman asenteen ja voiman koko maailmalle.

Ja jos jokin on varmaa, niin tämä: Jukeboxin jälkeen odottavat aliupseerikurssin metsäaamut otetaan vastaan uudella vimmalla.

Jääkäri Halminen

Olli Halminen on urheilija, sotilas ja Varusmiessoittokunnan pisin sekä ainakin kolmanneksi lihaksikkain mies. Hän soittaa viulua.

Jääkäri Halminen. Kuva: Puolustusvoimat / Severi Roivanen
Jaa tämä somessa!
Facebooktwittergoogle_pluslinkedin

Romaani rudimenteista ja Rovaniemestä

Kirjoittanut: Toivo Rovasalo.
Lukenut: Petja Pulkkinen.

Voit kuunnella blogin tästä!
Rumpuryhmäläiset parrasvaloissa. Kuva: Puolustusvoimat / Nikolaou Nikolaos

Rumpuryhmämme hieno, mutta rankka yhteinen taival alkoi, kun kokoonnuimme kouluttajamme ylikersantti Kauppilan kanssa showbandin tyhjään treeniluokkaan. Meitä oli luokassa hänen lisäkseen yhdeksän henkeä, joista kaksi ovat showbandin ja kaksi viihdebändin rumpaleita ja loput viisi konserttisoittokunnan lyömäsoittajia. Olimme kaikki tulleet varusmiessoittokuntaan eri taustoista: yksi on erikoistunut hevimaailman syvimpiin saloihin, toinen humppalavojen kuningas ja kolmas soittanut marimbaa koko elämänsä. Kenelläkään meistä ei kuitenkaan ollut kokemusta marssirummuttamisesta. Nyt edessämme oli kuitenkin valtava haaste, sillä jo parin kuukauden päästä meidän pitäisi kyetä tuottamaan yhtenäisen näköistä ja kuuloista korkealaatuista taidetta.

Ensitapaamisen jälkeen alkoi intensiivinen työnteko. Joka aamu, kun muut jäivät sänkyjensä pohjille viettämään laadukasta lepoaikaa, rumpuryhmä kokoontui innosta piukeana kamarimusiikkisali Sibeliukseen harjoittelemaan. Ensimmäisten viikkojen aikana keskityimme yksinomaan lyönnin liikeratoihin, eli teimme lyöntiliikkeitä erittäin hitaasti. Hitaus on sitä luokkaa, että kapulan osuma kalvoon on enemmänkin kosketus kuin lyönti. Aluksi saman liikkeen toistaminen uudestaan ja uudestaan hieman turhautti, mutta ymmärrän nykyään paremmin hitaasti harjoittelemisen tärkeyden, sillä jokaisen rumpuryhmäläisen tekniikka on saavuttanut aivan uusia tasoja.

Varusmiessoittokunnan rumpuryhmäläiset tulevat monenlaisista soittotaustoista. Kuva: Puolustusvoimat /

Parin viikon jälkeen pääsimme vihdoin suorittamaan lyönnin (=kosketus nopeasti) ja aloimme harjoittelemaan rudimentteja. Rudimentit ovat erilaisten lyöntien muodostamia sarjoja. Jos lyönti olisi kirjain, rudimentti olisi kirjainten muodostama sana. Rudimentit ovat siis ikään kuin asteikkoja rummuille. Niillä on myös hauskoja nimiä, kuten ”pataflafla” ja ”paradiddlediddle”.

Kansainvälisestä näkökulmasta katsottuna teemme Suomessa rumpuryhmäkulttuuria melko poikkeuksellisella tavalla. Ensinnäkin käytämme naruviritteisiä rumpuja. Naruviritteisessä rummussa kalvon kiristää pitkä köysi, joka kulkee siksakkia rummun rungon ympäri. Maailmalla trendi on siirtynyt modernimpiin marssirumpuihin, joissa viritys tapahtuu kiristämällä kalvon ympärillä olevia ruuveja. Voitamme omilla rummuillamme kyllä tyylipisteet, mutta useamman tunnin kiristysprosessin jälkeen käsien rakkoja hoitaessa varmasti jokainen meistä on salaa toivonut, että käyttäisimme hieman nykyaikaisempaa kalustoa.

Rumpujen virittämiseen kannattaa suhtautua huumorilla. Kuva: Puolustusvoimat / Joona Jokilampi

Ainutlaatuiseksi rumpuryhmämme tekee kuitenkin ensisijaisesti käyttämämme tekniikka; missään ei soiteta rumpua samalla tavalla. Tekniikkamme on kehittynyt tähän muotoonsa Yhdysvalloissa, jossa siitä käytetään nykypäivänä nimitystä ”The ancient technique”. Yhdysvalloissa juuri kukaan ei enää käytä tätä tekniikkaa, mutta Suomessa se on saanut jalansijan. Tuotamme siis maailman mittakaavassa marssirummutusta melko omalaatuisella tavalla.

Kun olimme aikamme hioneet liikeratoja ja rudimentteja, pääsimme lopulta kappaleiden kimppuun. Saimme siis kirjoittaa tarinoita sillä sanavarastolla, jota olimme kärsivälliesti harjoitelleet. Opettelimme aluksi rumpumarsseja, joita yleisö pääsee ihastelemaan paraatisoittokunnan keikoilla, esimerkiksi kesän tulevissa vartioparaateissa. Vaikka ensisijainen tehtävämme rumpuryhmänä on olla osa paraatisoittokuntaa, saamme aika-ajoin myös mahdollisuuden esitellä taitojamme itsenäisenä kokoonpanona. Esimerkiksi kesäkuun alussa, puolustusvoimain lippujuhlan päivänä, pääsimme omalle keikallemme Rovaniemelle. Tämä noin kahdeksan tunnin junamatkan vaatinut keikka, joka lopulta sisälsi vain kaksikymmentä minuuttia soittamista, oli yksi elämäni mielenkiintoisimmista kokemuksista.

Rumpuryhmä näyttää esimerkkiä särmikkyydellään ja sotilaallisuudellaan. Kuva: Puolustusvoimat

Kaikki matkan aikana kokemamme haasteet, kuten kotiin unohtuneet matkaliput, junan alle jäänyt peura, rummut, joita meidän piti raahata jatkuvasti perässämme, junan hytit, jotka olivat ennätyspitkän junan ravintolavaunun vastaisessa päässä ja yöuneni totaalisesti eliminoinut kirkas digitaalikello (joka oli asennettu täydellisesti naamani eteen) saivat minut ymmärtämään, että hyvässä seurassa selviää mistä vaan. Jopa niistä kahdeksasta tunnista, jotka piti vielä matkustaa takaisin Rovaniemeltä.

Nyt olemme hyvillä mielin kohdistaneet katseemme kohti koko varusmiessoittokunnan yhteistä matkaa Ranskaan Saumur tattoo -sotilasmusiikkifestivaaleille, jossa ympäri maailman eri soittokunnat tulevat esittämään omia kuviomarssiesityksiään. Harjoittelemme näinäkin helteen täyteisinä päivinä ahkerasti omaa kuviotamme, jossa on mukana koko Varusmiessoittokunta. Myös rumpuryhmä pääsee esittelemään taitojaan mahtipontisella rumpusoolollaan. Tavoitteemme Ranskassa on muuttaa globaali käsitys siitä, mitä rummun kanssa parhaimmillaan voi saada aikaan.

Vuoden 2019 rumpuryhmä alkuvuoden kouluttajiensa, ylikersantti Kauppilan ja kersantti Perälän kanssa. Kuva: Puolustusvoimat / Miika Perkola

Jääkäri Rovasalo

Toivo Rovasalo on Nurmijärven lahja Varusmiessoittokunnalle. Tämän särmän sotilaan arkeen kuuluu rumpuryhmässä ja konserttisoittokunnassa soittaminen, sekä yksikön yleisen särmyyden ylläpitäminen. Tämä luotettava ja ystävällinen jääkäri on oiva esimerkki varusmiehestä, joka hoitaa hommat kunnolla, mutta pilke silmäkulmassa.

Toivo Rovasalo konserttisoittokunnassa. Kuva: Puolustusvoimat / Miika Perkola
Jaa tämä somessa!
Facebooktwittergoogle_pluslinkedin

Musiikkimatruusien muistiinpanoja

Voit jälleen kuunnella blogin varusmiessoittajiemme lukemana. Laita kuulokkeet korviin, paina play ja nauti! Lukijat: Markus Meriläinen &
Joona Jokilampi

Puolustusvoimain perinteinen kesäkiertue alkoi viime viikolla menestyksekkäästi. Keikkoja oli viikon aikana neljä eri puolilla eteläistä Suomea, ja jokainen edellistä huikeampi. Nyt me, basisti-jääkäri Valtteri Pääkkönen sekä laulaja-korpraali Elias Husgafvel, kerromme teille, miten Varusmiessoittokunnan Showbandin vuoden kohokohdan ensimmäinen viikko sujui.

Keikalle, mars! Kuva: Puolustusvoimat / Miika Perkola

Basistin loki, 6.6.2019, 8:12:

            Olimme vasta nousseet alukseen, mutta kaikki oli jo hiestä märkää ja haiseva ilma seisoi paikoillaan. Olin luopunut vastaan taistelemisesta, hyväksynyt olosuhteet. Aluksen ilmanvaihto ei pelastaisi enää mitään. Joukkojen keskuudessa kiersi uutinen, jonka mukaan Oulussa oli mitattu kesän korkeimmat lämpötilat. Tiesin tämän olevan faktuaalinen virhe – korkein lämpötila seurasi miehistöämme, minne se ikinä kulkikin.

            Astuimme torille, jonka kerrottiin sijaitsevan keskellä Lappeenrantaa. Torin päädyssä seisoi suuri, musta rakennelma, jonka parissa kiireiset varusmiehet hääräsivät. Myöhemmin meille kerrottiin, että tuo rakennelma tulisi olemaan Troijan hevosemme – päivän esiintymislava.

Kiireiset varusmiehet hääräsivät mustan rakennelman parissa. Kuva: Puolustusvoimat / Miika Perkola

Kiertue alkoi keskiviikkona 5.6. Lappeenrannasta, joka täyttyi äärimmilleen ihmispaljoudesta. Illan aikana yleisömäärä ylsi korkeimmillaan jopa viiteen tuhanteen, ja Lappeenrannan Satamatorilla vallitsi hengityksen salpaava tunnelma. Illan esiintymiset aloitti Ilmavoimien Big Band, joka yhdessä Osmo Ikosen kanssa käynnisti koko kiertueen valtavalla groovella. Tämän jälkeen lavan otti haltuun Rakuunasoittokunta solistinaan Ressu Redford, joka laulatti yleisöä toinen toistaan suositummilla suomalaisilla hiteillä.

            Suurin ja kaunein oli kuitenkin säästetty viimeiseksi. Ilta-auringon hiljalleen valuessa taivaanrannan taa valtasimme Showbandin 17:n valiovarusmiehen voimin esiintymislavan ja puristimme viimeisetkin energianrippeet kesäillasta nauttivista lappeenrantalaisista. He elivät ja hengittivät kappaleidemme sanoja, hurrasivat innokkaasti huikealle torvisektiollemme sekä tanssivat rautaisen rytmiryhmämme tahtiin. Tunnelma keikan jälkeen oli vapautunut, tyytyväinen ja onnellinen, vaikka keikan aikana oli esiintynyt hieman teknisiä haasteita ja yhteissoitossa oli vielä kehittämistä. Tiesimme pystyvämme tätäkin parempaan.

Lappeenranta täyttyi äärimmilleen ihmispaljoudesta. Kuva: Puolustusvoimat / Miika Perkola

Basistin loki, 6.6.2019, klo 8:12 (jatkuu):

            Saapumisen jälkeen suoritimme pakolliset toimenpiteet, jotka sisälsivät muun muassa lastin purun ruumasta sekä miehistön muonitustoimenpiteet. Viisareiden valuessa eteenpäin kellotaululla alkoi Lappeenrannan Satamatori hiljalleen täyttyä alkuperäisasukkaista, jotka tulivat uteliaina tarkastelemaan uusien tulokkaiden toimenpiteitä. He eivät vielä osanneet arvata, mitä tulisivat kokemaan.

            Päivä valui hiljalleen, kunnes vihdoin koitti hyökkäyksen hetki. Annoimme Lappeenrannan linnoituksen muurien juurella sijaitsevalle joukolle täyslaidallisen, mikä näytti vaikuttavan heihin kuin hypnoosi. Vankeja ei otettu eikä ketään säästetty, vaan jokaisen paikalla olleen kohtaloksi jäi jakaa Showbandin kanssa ilta, jota he eivät koskaan kykenisi unohtamaan.

            Kun savu hälveni taistelun jälkien tieltä, olimme tyytyväisiä näkemäämme. Päätimme pakata lastin ja asettaa kurssin seuraavaan kohteeseen.

Kiertueaikataulu kannustaa ottamaan levon lämmittelyn kannalta ja lämmittelyn levon kannalta. Kuva: Puolustusvoimat / Severi Roivanen

Lappeenrannan hurmoksen jälkeen kiertue jatkui Tampereella, jossa edellistäkin kuumempi lämpötila sekä kasvihuonetta muistuttava esiintymislava eivät saaneet esiintyjiä hyytymään, vaan jatkoimme räjähtävää esiintymistä entistäkin menestyksekkäämmin. Saimme keikan alussa istuneen yleisön nousemaan penkeiltään, tanssimaan kanssamme sekä osoittamaan suosiotaan seisaaltaan. Tampereelta jatkoimme perjantaina Suomen Chicagoon, Lahteen, ja lauantaina Mikkeliin. Kiertueen jatkuessa myös alkua hieman vaivanneet haasteet saatiin korjattua ja pystyimme keskittymään entistä syvemmin yleisöön.

Tampereella sekä lämpötila että meininki kävivät kuumina. Kuva: Puolustusvoimat / Joona Jokilampi

Laulajan muistiinpanot, 9.6.2019, klo 11:43:

            Sunnuntai. Sapattipäivä. Aika summata sotaretken saalis.

            Lappeenrannasta lähdettyämme laskimme ankkurit Tammerkosken rannikolle. Kohde vaikutti vielä puoliltapäivin rauhalliselta, ei erityisempää mainittavaa. Illan päätyttyä kuitenkin tiesimme, että nyt jo kahden suomalaisen kaupungin saloissa liehuu Showbandin lippu, sillä myös Tampereen yli tuhatpäinen yleisö oli kokenut Lappeenrannan kohtalon.

            Seuraavaksi purjehdimme Lahteen. Joukkomme johtajan, korpraali Joel Pirisen ystävät olivat selkeästi saaneet vihiä saapumisestamme, sillä perjantai-illan tullen meitä odotti kolmituhatpäisen yleisön edessä joukko johtajallemme lojaaleja liittolaisia. He osoittivat uskollisuutensa muun muassa järjestämällä yleisön etulinjassa retkemme ensimmäisen mosh pitin. Kätyrien myötävaikutus oli huomattava, ja Päijät-Hämeen kohtalo oli sinetöity. Showbandiä ei pysäyttäisi enää mikään.

Koreografioissa yleisön päälle lentää fyysistä vettä ja lyyristä tulta. Kuva: Puolustusvoimat / Severi Roivanen

            Eilen kävimme menestyksekkään viikon päätteeksi ryöstämässä vielä Mikkelin. Mikkelistä ei ollut meille vastusta, vaan kaupungin väki taipui tahtoomme kolmen päivän aikana täydelliseen terään hioutuneen arsenaalin edessä ilman suurempaa vastarintaa. Päivän päätteeksi päätimme laskea purjeet muutamaksi päiväksi, sillä aggressiivisen hyökkäystoiminnan jälkeen taistelijamme ansaitsevat hieman lepoa ennen seuraavaa hyökkäystä.

            Suunnitelmamme on jatkaa keskiviikkona hieman pohjoisemmaksi. Johtajamme vaatii retken huipentumisen kuitenkin tapahtuvan pääkaupungissa, joten olemme miehistön kanssa valinneet maihinnousukohteeksi Suomenlinnan.

Roudauksen ja esiintymisten välistä löytyy aina jokunen tyhjä minuutti kuvauksille. Kuva: Puolustusvoimat / Miika Perkola

Showband jatkaa menestyksekästä kesäkiertuetta Joensuussa, jonka jälkeen siirrymme Kuopion kautta Helsinkiin. Emme malta odottaa, että pääsemme esittämään vielä kolmen keikan ajan suomalaisille sitä, mitä olemme jo pitkään heille valmistelleet. Nähdään lavalla!

Korpraali Husgafvel & jääkäri Pääkkönen

Valtteri Pääkkönen on kajaanilaislähtöinen, sittemmin tamperelaistunut basisti, joka toistuvasti hurmaa palvelustovereitaan rautaisella ammattitaidolla sekä vakuuttaa tupakavereitaan luotettavuudellaan ja rehellisyydellään. Ehdotonta huippuluokkaa ovat myös Pääkkösen ajoittain murjauttamat huumoripläjäykset. Yst. terv. korpraali Husgafvel.

Elias Husgafvel on Hämeenlinnan lahja laululle, tanssille ja teatterille. Tämän korpraalin ääniala on viimeisimmän (joskin epävirallisen) tutkimuksen mukaan noin seitsemän oktaavia ja hänen salsalantionsa liikeradat muistuttavat laajuudessaan ja luotettavuudessaan Aurinkoa kiertävää Maata. Yst. terv. jääkäri Pääkkönen.

Jaa tämä somessa!
Facebooktwittergoogle_pluslinkedin

Krominkiilto ja kakspuolikkaat

Voit jälleen kuunnella blogin varusmiessoittajan lukemana! Tänään lukijana korpraali Keisala.
Varusmiessoittokunnan kivääritaitoryhmä barettikokeissa. Kuva: Puolustusvoimat / Miika Perkola

Kuusi sinibarettista taistelijaa seisoo täydellisen symmetrisessä muodostelmassa. Ohikulkijat pääsevät joka päivä ihailemaan kromisten RK-62-rynnäkkökiväärien ilmalentoa tämän edustuskuusikon toimesta noin kello 8:00 ja 9:00 välillä. Esitys on Antero Mertarannan sanoin ”hiveltävää katseltavaa”, kun sekä 1,5- että 2,5-kertaiset pyöräytykset ja heitot lentävät vuorottain ilmassa millintarkasti ajoitettuna.

Tai no ei ehkä ihan.

Kiväärin pyörittely on sooloryhmälle arkipäivää. Video: Puolustusvoimat / Hanna Lehmonen

Kivääritaitoryhmän toiminta on tarkkaa puuhaa. Erityisesti soolokivääriryhmän tempuissa taistelijoiden välistä yhdenaikaisuutta ja identtisyyttä pidetään tärkeänä osana esitystä. Aktiivisesta harjoittelusta huolimatta muutamia pieniä virheitä saattaa sooloryhmänkin tempuissa vielä ilmetä: joko jääkäri Sippolan kieli on ulkona tai sitten korpraali Pirinen ottaa omia aikojaan levon, kun samalla pyöräyttää kromikiväärin ympäri kaksi ja puoli kertaa yhden heiton aikana. Näitä pieniä yksityiskohtia soolokivääriryhmä pyrkii hiomaan päivittäisissä harjoituksissaan.

Sooloryhmän toiminta on omalla tavallaan varsin vapaata 18-henkiseen marssikivääriryhmään verrattuna. Soolokiväärit tekevät koreografiansa itse ja harjoittelevat enimmäkseen itsenäisesti. Kiväärikouluttaja, kersantti Podzniakovas, käyttää aikaansa enemmän marssikivääriryhmän kouluttamiseen (ei kai siinä, kyllähän sooloäijät ny osaa). Vuoden 2019 saapumiserän sooloryhmä eroaa viime vuosista muun muassa kokonsa puolesta. Kuusihenkinen ryhmä on suurempi kuin useana aikaisempana vuotena.

Blogin kirjoittaja keikkailee kivääriryhmän ohella showbandissa. Kuva: Puolustusvoimat / Joona Jokilampi

Tämän vuoden sooloryhmä on pyrkinyt ottamaan vaikutteita edellisten saapumiserien lisäksi myös ulkomailta: ryhmän taistelijat ovat hakeneet koreografiaansa inspiraatiota muun muassa Norjan ja Yhdysvaltojen kivääritaitoryhmiltä. Tätä vaikeuttaa omalta osaltaan se, että Varusmiessoittokunnan kivääriryhmä on tiettävästi maailman ainoa, joka käyttää aseenaan rynnäkkökivääriä. Tietyt temput sopivat niin sanotulle ”pystykorvalle” paremmin kun rynnäkkökiväärille, sillä rynnäkkökiväärissä on vähemmän osia, joista voi ottaa tukevasti kiinni.

Viime viikkoina paraatisoittokunta ja marssikivääriryhmä ovat harjoitelleet paljon kuviomarssiesitystään Kaartin soittokunta 200 -festivaalia ja Ranskan Saumur Tattoota varten. Koska soolokivääriryhmä ei esityksissä marssi, ovat muun soittokunnan jokapäiväiset paraatiharjoitukset suoneet entistä enemmän aikaa paraateissa esitettävän kiväärisoolon treenaamiseen.

Sooloryhmä harjoittelee huipputemppuaan. Video: Puolustusvoimat / Hanna Lehmonen

Esityksen päivittäinen harjoittelu voi olla fyysisesti yllättävän rankkaa. Tämä johtuu enimmäkseen kiväärin painosta ja siitä, että liikkeissä pyritään koko ajan hallitsemaan kiväärin lisäksi myös oman kehon asentoa ja ryhtiä. Soolokivääriryhmäläiset ovat myös päässeet todistamaan lajin riskejä ja vaaroja, mutta onneksi esimerkiksi allekirjoittaneen hauiksen alapuolella oleva pistimestä tullut haava alkaa pikkuhiljaa parantua.

Vuoden 2019 sooloryhmä lupaa kaikille meidät näkeville särmää esiintymistä ja korkeita heittoja. Mitä todennäköisimmin suurin osa heitoista myös otetaan kiinni. Lämpimästi suosittelen 15.6. järjestettävää Kaartin soittokunnan 200-vuotisjuhlaa Suomenlinnassa. Kyseisessä tapahtumassa on mahdollisuus päästä näkemään ja kuulemaan niin kuviomarssia, kivääritaitoa kuin Varusmiessoittokunnan showbandiakin!

Korpraali Pirinen. Kuva: Puolustusvoimat / Joona Jokilampi

Korpraali Pirinen

Joel Pirinen on lahtelainen DJ/tuottaja, jonka juuret ovat elektronisessa ja urbaanissa musiikissa. Varusmiessoittokunnassa Pirinen toimii Showbandin ”launchpadistina” sekä vanhimpana. Hän esiintyy myös soolokivääritaitoryhmässä. Siviilissä Pirinen opiskelee Aallon kauppatieteellisessä yliopistossa ja vie eteenpäin EDM/Pop-artistiprojektiaan. Lahtelaisittain Pirinen kuvaa palveluksen Varusmiessoittokunnassa olevan ”bulisti mintissä”.

Jaa tämä somessa!
Facebooktwittergoogle_pluslinkedin

SOITTOKUNNAN LAVOJEN TAKANA TAPAHTUU – KATSO KUVAT!

Nyt voit ensimmäistä kertaa kuunnella blogin ääneen luettuna. Kokeile ja ihastu!

Tapaan vanhan tutun pitkästä aikaa. Kerron, että olen intissä.

”Hei mut kyl se siitä. Pääsetsä jo kohta pois?” kuuluu välitön vastaus surullisen hymyn kera, ja perään vielä vanha kunnon ”aamuja”.

Korjaan hienovaraisesti väärinkäsitystä: ”Mähän siis epäironisesti rakastan mun palvelusta. Oon tosiaan Parolan Varusmiessoittokunnassa.”

”Okei, cool! Mä en tiennykkään, et sä oot niin musikaaline. Mitä sä ny taas soitikkaan?”

Näköjään väärinkäsityksiltä ei voi välttyä.

Mediatiimin jäsenet tekevät läheistä yhteistyötä. Kuva: Puolustusvoimat / Miika Perkola

Lukion loppupuolella en pyrkinyt Varusmiessoittokunnan mediatiimiin, koska ”sinne pääsee vaan yliopistosta valmistuneet ammattitoimittajat, joilla on kolkyt vuotta työkokemusta” (huolimatta siitä, että vanhimmillaanhan inttiin pääsee 29-vuotiaana). Sen sijaan hain tekniikkatiimiin, koska ”kyllähän kuka tahansa nyt näprää valopöytää sillon tällön jollain keikalla”. Onnellisten sattumusten kautta istun tälläkin hetkellä viihdebändiluokan sohvalla bloggaamassa – samaan aikaan kun tekniikkatiimimme keikkailee kahdeksana iltana viikossa, rakentaa päivät settejä ja lomailee ensi kerran ehkä elokuussa. Tätä tyytyväisempi ei voisi olla, vaikka ”varusmiessoittaja”-nimikkeeni vastaantulijoita hämmentääkin.

Joko media näyttää käsittämättömän hyvältä, tai ottaa itsestään käsittämättömän hyviä kuvia.
Kuva: Puolustusvoimat / Miika Perkola

On toki liioteltua sanoa, ettenkö minäkin soittaisi. Esimerkiksi eilen käytin aamupäiväni soittamalla Puolustusvoimien kesäkiertueen keikkapaikkakuntien paikallismedioihin. Soittamisen ja muun markkinoinnin ohella median palvelustehtäviin kuuluu muun muassa sosiaalisen median julkaisujen tekeminen. Jos tulit tänne somepostauksen kautta, tiedät jo, että silloin, kun muut möyrivät metsässä, minä kerron Facebookissa reilulle viidelletoistatuhannelle seuraajalle, että olen tavattoman komea, älykäs ja vaatimaton tähtibloggaaja.

Kyllä tämä intti vaan on mukavaa.

Sotilaan peruskoulutus pääsee hyötykäyttöön, kun keikoilla kuvaajan pitää maastoutua esiintyjien joukkoon. Kuva: Puolustusvoimat / Severi Roivanen

Olet ehkä joskus ihan vaan nopeesti vilkassut kännykkääsi kesken opiskelun tai työnteon. Silloin tiedät, että somettaminen on todella aikaavievää puuhaa. Silti mediatiimi ehtii tehdä vähän muutakin: kuvata keikkoja, editoida kuvia ja videoita, luoda graafisia mestariteoksia (kuten julisteita ja käsiohjelmia) sekä ylipäätään rakentaa kokonaisten kiertueiden lookin tyhjästä. Keikoillakin ehtii käydä toivottamassa yleisön tervetulleeksi: esimerkiksi aiemmin tänään istuin jousiorkesterin kanssa keikkabussissa matkalla Porvooseen. (Tosiaan, tässä työssä myös näkee maailmaa. Hae jo tänään!)

Median tehtävistä (tai kansanomaisemmin ”medianakeista”) ehdoton lempilapseni on tämä blogi. Jo erikoiskoulutuskauden ensimmäisellä viikolla sukunimeni vaihtui mediatiimin vähemmän virallisissa asiakirjoissa Jokilammesta Blogilammeksi, kun aloin kuratoroida tätä ihastuttavaa alustaa alati kasvavalla innolla. Mutta miksi vlogien ja podcastien aikakaudella tällainen vanhentunut tekstipohjainen papatus kiinnostaisi ketään? Eihän lukiessa voi edes multitaskata!

Blogin luki tänään oma satusetämme, jääkäri Meriläinen. Kuva: Puolustusvoimat / Miika Perkola

Ensinnäkin, tästä lähtien voi. Tämä on historian ensimmäinen kuunneltava pvvmsk-blog. (Jos kuuntelet tälläkin hetkellä, tämä shout-out on sinulle. Olet aikamme edelläkävijä!)

Blogia on hyvä lähestyä esiintymisen kautta. Suureksi ilokseni olen päässyt taustalla toimimisen ohella myös esiintyjän spotlightiin Hyvää ja kaunista -kiertueen juontajana (haluan kiittää ja pyytää anteeksi kaikilta niiltä katsojilta, jotka joutuivat todistamaan toisen puoliajan tanssiliikkeitäni). On sanoinkuvaamattoman upea tunne, kun saa seistä satojen ihmisten edessä ja puhua mitä mieleen juolahtaa. Kun saa ihmiset ulvomaan naurusta, ihan vain nauttimaan olostaan tai hetkeksi miettimään jotakin itselleen tärkeää. Kun voi antaa toisille jotain, millä tietää olevan arvoa. Kokemus on yksi maailman parhaista, eikä se ole mitään verrattuna bloggaamiseen.

Utin jääkärirykmentissä median huomio harhautui hivenen. Kuva: Puolustusvoimat / Petja Pulkkinen

Konserttisaliin mahtuu keskimäärin ehkä viisisataa ihmistä, ja he tulevat paikalle kerran. Blogia voi lukea rajattomasti, ja se tavoittaa suurimman osan maailman ihmisistä (tai ainakin edellämainitut viisitoistatuhatta Facebook-seuraajaa). Hienointa on se, että aidoista aidoimmankin esiintyjän on sananmukaisesti esitettävä, mutta kirjoittaessa on pakko paljastaa jotakin itsestään. Blogin kuraattorina luen niitä ajatuksia, joita palvelustovereillani on yhdessä hetkessä siitä, mitä me yhdessä teemme. Näitä ajatuksia saan välittää eteenpäin – useammille teistä, kuin kaikkien kiertueidemme konserttisaleihin edes mahtuisi.

Sellaisesta tunteesta on vaikea pistää paremmaksi.

Jääkäri Jokilampi. Kuva: Puolustusvoimat / Miika Perkola

Jääkäri Blogilampi

Joona Jokilampi on siviilielämän unohtanut työnarkomaani, joka tekee vähän kaikkea muttei paljon mitään. Hän rakastaa tupakavereitaan, kuivaa ironiaa ja kolmiportaisia listoja – sekä ennen muuta odottamattomia käänteitä.

Jaa tämä somessa!
Facebooktwittergoogle_pluslinkedin

Me ollaan vaan töissä täällä

Koko Kevään riemua -kokoonpano viimeisellä keikallaan. Kuva: Puolustusvoimat / Joona Jokilampi.

Edesmenneen Hyvää ja Kaunista -kiertueen jälkeen Varusmiessoittokunnan viihdebändi lähes ehti jo hetken luulla saavansa nauttia ansaitusta lomasta. Vastassa olivat kuitenkin uudet haasteet: kiertueesta palautumisen sijaan lomapäivät kuluivat Oopperan Teetanssien sekä Lotanpäivän laulajaisten ahkeraan harjoitteluun. Lisäksi taustalla kummitteli seuraava kiertue, konserttisoittokunnan ja tangokuningas Kyösti Mäkimattilan kanssa yhteistyössä toteutettava Kevään riemua.

Helsingissä kunnialla loppuun säestettyjen Teetanssien jälkeen kiertuevalmistelut pyörähtivät täyteen vauhtiin. On salassa pidettävää tietoa, että viihdebändi aloitti yhteisharjoitukset konserttisoittokunnan kanssa vain noin viikkoa ennen kiertueen alkamista, samaan aikaan kun Lottien yhteislaulutilaisuuden viimeistely oli vielä kesken. Syitä harjoitteluajan vähäisyyteen oli kaksi: Ensinnäkin, aikaa ei yksinkertaisesti riittänyt, varsinkaan kun yhtyeemme edellinenkin projekti oli venynyt yötöiksi. Toiseksi, varusmiessoittokunnan soittajat ovat erittäin taitavia ja tunnetusti ottavat hetkessä haltuun kappaleen kuin kappaleen – tai koko kiertueohjelmiston.


Lauri Pänkäläinen edesmenneellä Hyvää ja kaunista -kiertueella. Kuva: Puolustusvoimat / Severi Roivanen.

Konserttisoittokunta oli valmistautunut perusteellisesti. Hyvää ja Kaunista -kiertueella olimme jousiorkesterin kanssa itse vetovastuussa sovituksista ja harjoittelusta, mutta Kevään riemulla keskusjohtoisuus vei voiton. Puhaltimia ja lyömäsoittajia luotsaavat musiikkiyliluutnantti Valtasalmi ja musiikkikapteeni Paakkunainen johtivat koko harjoitusprosessia järjestelmällisesti ja määrätietoisesti niin, että kokoonpanomme oli valmiina valloittamaan konserttisalit vierailevan solistin saapuessa harjoituksiin ensi-iltaa edeltävänä päivänä.

Mitä tahansa Mäkimattilasta odotinkaan, sitä hän ei ollut. Tanssilavojen kokenut veteraani otti yleisöt haltuun joka ilta muuttuvilla juonnoillaan ja palkintoja keränneellä laulutaidollaan. Hänen juontonsa sisälsivät jääkiekkoa, elämänohjeita ja erityisenä yleisösuosikkina otteita tangokuninkaan omista runokirjoista. ”Ketunkuonoista” ja ”saatil pääsemisest” kertovien säkeiden taka-ajatuksena saattoi ehkä olla kirjojen myynnin lisääminen, mutta suurella sydämellä luetut, omaperäiset runot toivat konserteille persoonallisen vivahteen.

Kyösti Mäkimattila. Kuva: Puolustusvoimat / Miika Perkola.

Persoonallisuutta ei puuttunut ohjelmistostakaan, joka koostui Mäkimattilan siirappisista rakkauslauluista ja konserttisoittokunnan omista ohjelmanumeroista. Aiheet vaihtelivat öisistä itsetutkiskeluista aina Oopperan kummitukseen ja metropolia tuhoavaan Godzillaan. Toisistaan täysin erilaisten teosten sekasotku onnistui jotenkin saamaan sekä yleisön että esiintyjien suosion, ja tunnelma nousi esitys esitykseltä uusiin mittoihin. Kevyt musiikki oli mieluisaa soitettavaa ja katsomoiden reaktioista päätellen myös mieluisaa kuunneltavaa.

Hupi vaati myös veronsa. Päivät olivat usein pitkiä: keikkabussi ehti kaukaisilta paikkakunnilta kasarmille usein vasta aamuyöstä. Sitäkin rasittavampaa oli etuosastolla, jonka tehtävänä oli valmistella salit soittajille etukäteen sekä varmistaa, että kaikki tarvikkeet tulivat konsertin jälkeen mukaan. Harmonikansoittajan näkökulmasta haasteita toi myös soitettavan materiaalin löytäminen, sillä sovituksista unohdettiin sopivasti viihdebändin eksoottisin soitin. Pianistin nuotteja lainaamalla ja rajallisen mielikuvituksen käytön myötä pääsin lopulta itsekin osaksi konserttien äänimaailmaa.

Kuva: Puolustusvoimat / Severi Roivanen.

Hämeenlinnan Verkatehtaalla oli viimeisten tahtien myötä aika jättää hyvästit kiertueelle. Mäkimattila ja soittokunta muistivat toinen toistaan erilaisilla kunnianosoituksilla, ja sitten urakkamme olikin yhtäkkiä ohi. Jäljelle jäivät tunteet onnistuneesta projektista, upeasta kokemuksesta ja kroonisesta univelasta. Kiitokset kiertueesta kuuluvat soittajien, henkilökunnan ja Mäkimattilan lisäksi myös elintärkeille tekniikka- ja mediatiimeille, joiden panokset antoivat meille mahdollisuuden loistaa suuren yleisön edessä.

Edesmenneen Kevään riemua -kiertueen jälkeen Varusmiessoittokunnan viihdebändi lähes ehti jo hetken luulla saavansa nauttia ansaitusta lomasta. Vastassa ovat kuitenkin uudet haasteet: kiertueesta palautumisen sijaan lomattomat päivät kuluvat Haminan Tankotanssien ja Siikaisten päivien ahkeraan harjoitteluun. Lisäksi taustalla kummittelee jo valtavia työmääriä vaativa matka Ranskaan. Taakse jää kuitenkin riemukas kevät, ja minä muiden mukana odotan innolla tulevaisuuden haasteita.

Jääkäri Pänkäläinen

Lauri Pänkäläinen. Kuva: Puolustusvoimat / Miika Perkola & Joona Jokilampi

Lauri Pänkäläinen on harmikseen Heinolassa kasvanut ihmisyksilö, joka soittaa viihdebändissä harmonikkaa. Siviilissä hän opiskelee fysiikkaa Helsingin yliopistossa. Soittamisen lisäksi Pänkäläinen haastaa itseään epäsäännöllisesti vaihtuvilla harrastuksilla, joista viimeisin – shakki – on julkaisuhetkellä varmaankin jo kuopattu.

Jaa tämä somessa!
Facebooktwittergoogle_pluslinkedin

Oli muuten Hyvää ja kaunista

Jääkäri Teränen vetää show’ta, mutta mitä näkyy taustalla? Kuva: Puolustusvoimat / Severi Roivanen

Tiistaina 23. huhtikuuta suuntasi Varusmiessoittokunnan karavaani nokkansa kohti Kangasalaa. Mukaan oli pakattu jämäkkä parinkymmenen kappaleen setti suomalaisia pop- ja rock -klassikoita, viihdebändi vahvistettuna jousiorkesterilla ja showbandin vierailevilla solisteilla sekä aimo annos roudauslaatikoita, soittimia ja kaapeleita. Pitämässä tätä kaikkea kasassa oli mukana joukko meitä mahdollistajina tunnettuja ihmisiä – tyyppejä, joita ei onnistuneilla keikoilla edes huomaa: mediatuottajia ja teknikoita, puhumattakaan soittokunnan Isoista Mahdollistajista, skappareista (eli formaalimmin kantahenkilökunnasta).  

Taustalla tapahtuu paljon. Hyvää ja kaunista -kiertue on antanut jo muutamien edellisten saapumiserien ajan kuulua itsestään ympäri valtakuntaa. Vuosimallin 1/18 tapahtumatuotantolinja oli tehnyt yhdessä skappareiden kanssa suuren osan kiertuetuotannosta jo syksyllä, ja siitä pallo heitettiin meille, uusille 1/19-saapumiserän varusmiehille – niin muusikoille, medialle kuin tekniikallekin. Samaan aikaan, kun soittajat painivat taiteellisen prosessin kanssa ensimmäisistä sovituksista viimeiseen esitykseen, tekevät taustajoukot työtään taiteellisen prosessin mahdollistamiseksi.

Jääkärit Simonen ja Tuominen miksaavat Arrow19-keikkaa. Kuva: Puolustusvoimat / Joona Jokilampi

Koko prosessin kuvaileminen olisi tylsää jaarittelua, mutta syytä on kertoa, että yleisen uskomuksen vastaisesti soittajat tai mahdollistajat eivät kummatkaan pääse helpolla. LiveFin ry:n toiminnanjohtaja Salla Vallius totesi viime kesänä eräässä somepostauksessaan: “Eritoten toivon, että muistettaisiin, että onnistuneet tapahtumat tarvitsevat tekijänsä, eivätkä ne synny itsestään”. Minusta tuo on ajatus, joka tulee muistaa jokaisessa tapahtumassa. Se, mitä yleisöön näkyy, on vain jäävuoren huippu, mutta kaikki se, mikä ei näy, tarjoaa useimmiten ihailtavaa ja ihmeteltävää vähintään yhtä paljon, kuin itse tapahtumaohjelma.

Pelkästään valoshow’n luomisessa riittää tekemistä. Kuva: Puolustusvoimat / Joona Jokilampi

Palataan takaisin kiertueelle. Kun palaa keikalta kymmenen aikaan illalla ja alkaa kirjoittaa blogipostausta, ei ajatuksenjuoksu välttämättä ole terävimmillään, mutta katsotaan, mihin tässä päästään. Kiertueen ensimmäinen keikka Kangasalla oli täynnä haasteita alkuroudauksesta uuteen monitorisysteemiin ja ennakkovalmisteluista keikkapaikan odottamattomiin yllätyksiin. Kaikkien odotusten vastaisesti tapahtui kuitenkin “sotilasmusiikin ihme” (kuten tekniikkatiimillämme on tapana sanoa), ja kiertueen lähtölaukaus osui kirkkaasti maaliin. Tästä kuuluvat suuret kiitokset esiintyjille, joiden stressinsietokykyä koeteltiin teknisten haasteiden keskellä heti ensimmäisellä keikalla, ja jotka läpäisivät kokeen kunniamaininnoin.

Kietueviikon torstaina suuntasimme kohti Porvoota kirkkaassa auringonpaisteessa. Nyt kun pahimmat kiertuemiinat oli raivattu, matkasi allekirjoittanutkin luottavaisissa tunnelmissa. Ja sattuipa käymään niin, että kiertueen toisella keikalla päästiin elämään sitä paljon puhuttua rokkiunelmaa, kun meininki lavan edessä, takana ja keskellä oli kovempaa kuin koskaan.

Valokuvaaja kysyi, pääseekö tekniikka ikinä lomille. Kuva: Puolustusvoimat / Joona Jokilampi

Kaikin puolin onnistuneen keikan jälkeen lähdettiin hyvissä fiiliksissä kuolemanväsyneinä kohti Utin jääkärirykmentissä odottavaa majoitusta. Loppukiertue tuntui rullaavan omalla painollaan, kun työ oli tuttua ja yleisö haltioissaan niin Imatralla, Kiteellä kuin Kouvolassakin. Hommaan syntyi sopivaa rutiinia, tunnelma pysytteli tiukasti katonrajassa ja esitykset toimivat pikkujuttuja lukuunottamatta kaikin puolin mallikkaasti. Tässä kohtaa siis erityiskiitokset keikkapaikkojen henkilökunnalle, jotka tekivät niin tekniikan kuin muidenkin kiertuesankareiden elämästä erittäin mukavaa.

Kun taustajoukkojen ja esiintyjien yhteistyö toimii, lopputulos näyttää upealta. Kuva: Puolustusvoimat / Severi Roivanen

Sunnuntai-iltana viimeisen roudauksen jälkeen koittivat odotetut ja ansaitut vappulomat, jotka eivät ihan heti loppuneetkaan. Jos näin kiertueen ja blogitekstin lopuksi tunnistat tehneesi jotakin tämän tarinan eteen, tämä seuraava on kohdistettu juuri sinulle: Kiitos, iso kiitos! Olit sitten kanssavarusmies, reserviläinen, soittokunnan tai kiertuepaikan henkilökuntaa tai vaikka vain jammailemassa yleisössä, kiitos! Ilman sinua tätäkään kiertuetta ei olisi ollut.

Tekniikka hukuttautuu nyt seuraavan kiertueen valmisteluun, eli Kevään riemulla nähdään. Jos bongaat salista miksauspöydän, tule heittämään yläfemmat!

Jääkäri Simonen

Jääkäri Simonen. Kuva: Puolustusvoimat / Miika Perkola & Joona Jokilampi

Santeri Simonen on Suomen epävirallisen sotilasmusiikki- ja lippupääkaupunki Haminan kasvatti, jolla on vahva taipumus olla mukana vähän joka paikassa. Hän ihmettelee suunnattomasti sitä, kuinka paljon joka päivä oppii uutta, ja ihailee käsittämättömän taitavia palvelustovereitaan, joiden kanssa saa tehdä töitä.

Hyvää ja kaunista -kiertueen koko kokoonpano. Kuva: Puolustusvoimat / Severi Roivanen
Jaa tämä somessa!
Facebooktwittergoogle_pluslinkedin

SHOWTIME ON NYT

Jääkärit Tuominen ja Veikkola. Kuva: Puolustusvoimat / Miika Perkola

Varusteet väärissä paikoissa, maiharien nauhat sotkussa ja aikamääreet hukassa. Mikä on kyseessä? No tietenkin minun, jääkäri Maneliuksen keikalle lähtö. Viimeisenä, mutten vähäisimpänä selvisin kuitenkin keikkabussiin vain minuutin aikamääreistä jäljessä!

Bussissa juttujen taso leijaili hyvän ja huonon rajamailla, sillä takana oli jännityksen aiheuttama vähäuninen yö. Päällimmäinen tunne kaikilla oli kuitenkin into; pääsisimme vihdoin esittämään oikealle yleisölle ne biisit, joiden vetäminen pelkästään omalle bändille alkoi jo vähän puuduttaa. Ei sillä, ettemmekö nauttisi toistemme soitosta, mutta aivan kuten jokatorstainen hernekeittokin alkaa vähitellen kyllästyttää, niin myös samojen biisien veivaaminen päivästä toiseen. On kiva tunne, kun vatsanpohjassa vähän möyryää – ei siis se hernekeitto, vaan uusille ihmisille esiintyminen.

Kuva: Puolustusvoimat / Miika Perkola

Keikkapaikalla alkoi täysi tohina, jotta lava saataisiin sotilaallisen ripeästi valmiiksi. Vaikka aikaa oli monta tuntia, roudaukseen sitä ei koskaan ole tarpeeksi. Kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti ehdimme kuitenkin lopuksi jopa hetken fiilistellä äänentoistoa Stingin tahtiin. Ympäröivään äänimaailmaan sisältyi Gordon Samnerin samettisen äänen lisäksi myös showbandin laulajien samettista pärisyttelyä ja kieuntaa (jota myös äänenavaukseksi kutsutaan), sekä ääniteknikon, jääkäri Helon, ohjeita ammattimaisen käskevin ottein. Lopuksi käärittiin kauluspaidan hihat ja viimeisteltiin showlook, josta kuuluu erityismaininta jääkäri Tuomisen ultimaattisen katu-uskottaville blehoille eli esiintymisaurinkolaseille.

Jääkärit Manelius, Husgafvel ja Tuominen elävät esitystään. Kuva: Puolustusvoimat / Miika Perkola

Showtime. Sydän alkoi hakata, kun kaiuttimista pärähti soimaan jääkäri Pirisen tuottama intro, jossa tykitettiin sotilaskäskyjä elektronisen biitin tahtiin. Sen saattelemana marssimme estradille, ja kauan odotettu ensimmäinen keikka sai alkaa!

Jälkikäteen olo oli hikinen ja hengästynyt, sillä rokkaaminen on rankkaa, mutta poskilihakset jaksoivat pitää suuta hymyssä keikka-adrenaliinin voimin vielä pitkään shown jälkeenkin. Vedon aikana yleisöä piti pikemminkin hillitä kuin kannustaa. Esiintyjienkään fiiliksissä ei ollut valittamista, kun viimeisen biisin aikana solistit hyppäsivät laulamaan yleisön sekaan. Keikan jälkeen roudaamaan ei hetkeen ollut menemistä, kun bändi oli vähällä hukkua yleisöstä virtaaviin, satoihin high-fiveihin.

High-fivejä sateli myös keikan aikana. Kuva: Puolustusvoimat / Miika Perkola

Kokoonnuimme tämän porukan kanssa ensimmäisen kerran vasta maaliskuun alussa, mutta tuntuu siltä, kuin olisimme esiintyneet yhdessä vuosia. On mahtavaa päästä tämän energisen, supertaitavan ja hieman sekopäisen jengin kanssa hurmaamaan ihmisiä ympäri Suomea. Tänä vuonna tehdään kaikkea sitä siistiä, uskomatonta ja huikeeta, mitä on koko viime vuosi hypetetty!

Kuten bändin vanhin, jääkäri Pirinen ennen keikkaa lausahti: “hommat on niin sanotusti mintissä”.

Showband keikan jälkeen. Kuva: Puolustusvoimat / Miika Perkola

JÄÄKÄRI MANELIUS

Linda Manelius on iloinen ja kovaääninen oman tiensä kulkija Helsingistä. Hän suorittaa palvelusta laulajana, ja vapaa-ajallaan näyttelee ja hengailee hyvien tyyppien kanssa. Kun jääkäri Manelius poistuu kasarmilta, usein kuuluu tokaisu: ”tulipa hiljaista”.

Jääkäri Manelius. Kuva: Puolustusvoimat / Miika Perkola.
Jaa tämä somessa!
Facebooktwittergoogle_pluslinkedin

Täältä ei ole kiire minnekään

Kasarmiympäristössä toimiminen herätti valintakokelaissa hämmennystä.
Kuva: Puolustusvoimat / Miika Perkola

Tunnelma aidan molemmin puolin oli sekä innostunut että jännittynyt, kun saapumiserän 1/20 valintakokelaat – mahdolliset tulevat varusmiessoittokuntalaiset – saapuivat yksikköömme pääsykokeisiin. Jotkut soittokokelaat kärsivät unettomista öistä ja stressistä, kun taas varusmiehissä oli havaittavissa lähinnä kollektiivista levottomuutta. Hakijoilta udeltiin jo ensimmäisten minuuttien aikana soittimet ja fiilikset, sekä totta kai annettiin vinkkejä ja tsempattiin.

Seuratessani kokeiden kulkua tuntui kummalliselta, että vain vuosi sitten olin hakijoiden asemassa. Yhtäkkiä jo tutuksi tulleiden yksikön upseereiden arvioiva katse (ja kuulo) sai allekirjoittaneenkin hermostumaan, vaikka hyvin tämäkin viikko lopulta meni. Monitoimihallin aulassa pyöritettiin valintakoelaisille edellisten saapumiserien TJ0-videoita, ja huomasin ajoittain unohtuvani haaveilemaan oman vastaavan tekemisestä, vaikka kotiutuminen on vielä kaukana (kirjoitushetkellä aamuja jäljellä 247). Mutta eihän soittokunnassa tietenkään lasketa aamuja, koska täältä ei ole kiire minnekään.

Tavallisten siviilivaatteiden näkeminen kasarmilla oli jo itsessään outoa ja ihmeellistä.
Kuva: Puolustusvoimat / Miika Perkola

Roudatessani tyynyjä ja peittoja yön yli majoittuvien valintakoelaisten punkkiin, tunsin oloni äidiksi, joka järjestää lapselleen pyjamabileitä. Eräänä iltana saimme yövieraita omaan tupaamme, ja huomasin olevani yhtäkkiä se lapsi, joka on saanut luvan kutsua kavereitaan yöksi. Totesimme nopeasti tupalaisteni kanssa, että ainoa huono puoli yövieraissa oli se, että he eivät olleet hakeneet vuotta aikaisemmin. Näiden kohtaamisten jäljiltä odotan jo pääseväni reserviläisenä kertaamaan seuraavan saapumiserän taisteluharjoituksiin; heillä on vielä edessään ne kaikki onnistumiset ja epäonnistumiset, koettelemukset ja niiden ylittämistä seuraavat voiton tunteet, joista minäkin sain peruskoulutuskaudella osani.

Loppujen lopuksi valintakoeviikko kiteytyy omalla kohdallani yhteen tunteeseen: kiitollisuuteen. Kiitollisuuteen siitä, että minulla on juuri tänä vuonna paikka tässä upeassa joukossa nuoria muusikoita. Ja teknikoita. Ja mediamiehiä.

Kuva: Puolustusvoimat / Miika Perkola

Jääkäri Nora

Inkeri Nora on Raumalta lähtöisin oleva baritonisaksofonisti, nykyisin Helsingissä asuva tuleva diplomi-insinööri. Hänen rakkaimpiin harrastuksiinsa kuuluu musiikin ohella muun muassa pasuunasektiolle nälviminen.

Jaa tämä somessa!
Facebooktwittergoogle_pluslinkedin